Nokipannukahvia ja elämää

Ei liene kotitaloutta, jossa ei Peltsin ja Osmon koskettavia seikkailuja olisi seurattu alkuvuodesta. Eikä kahvihuonetta, jossa heistä ei olisi puhuttu. Ihaillen, ylistäen ja huokaillen. Ja aivan syystä. Ehkä myös seikkailunsa on saanut omaan elämään ja vanhemmuuteen peilaamaan, innostumaankin. Saanut suunnittelemaan kesän retkiä ja seikkailuja. Hienoa on kyllä ollut seurata hypetystä kaksikon ympärillä. Osmo on upea ja sinnikäs kaveri. Hänen kanssaan ei olla piilouduttu Downin syndroman taakse vaan on siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi tehty asioita, kannustettu ja opetettu. Isä ja poika yhdessä. Ja juuri nämä seikat: kehitysvammainen poika, hänen taitonsa ja sitkeytensä, positiivinen asenteensa, isän ja pojan yhteinen tekeminen, heidän keskinäiset hellyydenosoitukset ja luonnossa liikkuminen, ovat nousseet otsikoihin ja keskusteluiden keskiöön, ihastelun kohteeksi. Jälleen, aivan syystä. Peltsi on kertonut, että heidän tavoitteenaan on ollut saada perheitä liikkeelle luontoon. Mikä...

Tapahtui vuosia sitten Äkäslompolossa, Kellostapulikurussa. Paikassa, jonka olin täysi-ikäisyyden kynnyksellä syksyn ruskassa nimennyt maailman kauneimmaksi paikaksi, MKP. Olin saapunut samaiseen paikkaan vuosien päästä lokakuun ensipakkasilla pienen poikani ja mieheni kanssa. Näyttääkseni heille jotakin todella kaunista. He näkivät ja jäivät nuotiolle lämmittelemään. Jatkoin hetken matkaa yksin. Kävelin huurteisia pitkospuita. Kaikkialla oli kaunista hennon valkoista, hengitys höyrysi ja hiljaisuus sai korvat soimaan. Ja sitten edessä aukesi satumaailma. Hetkeen en nähnyt minne pitkoset loppuvat, näin vaan maailman alhaalla laaksossa. Kauneimman ikinä. Silloin lämmin tunne valtasi koko naisen ja kyyneleet valuivat pitkin kylmiä poskia. Se oli ensimmäinen kerta, kun luonto kosketti kyyneliin. Vuosia myöhemmin ymmärsin kokemani. Olin kokenut ihmetyksen. Törmäsin ja ihastuin tähän termiin luettuani Maria Boreliuksen kirjan ”Hyvinvoinnin vallankumous”. Kirjassa tiedetoimittaja Borelius ke...