Nokipannukahvia ja elämää

  Metsä. Minulle se on paikka, jossa rauhoitun. Siellä olen kotonani, siellä selviää ajatukset, siellä voin tuntea ilot ja surut turvallisesti. Metsä on kirkkoni. Olen metsän  lapsi. Minun luontoyhteyteni ja luontosuhteeni on vahva. Minut on kieritetty metsän sammaleissa pienestä pitäen. Metsässä on retkeilty, marjastettu, sienestetty ja tehty töitä. Metsästä on tullut tuttu ja turvallinen paikka, jonka olen aina tuntenut kutsuvana. Se on ollut läsnä myös kaupungissa asuessani, lähimetsä on vetänyt puoleensa enemmän kuin ostoskeskus. Mitä se sitten tarkoittaa, luontoyhteys? Luonto on se kaikki missä elämme, mitä on ympärillämme. Kaikki paitsi ihmisen rakentama. Luontokappaleet, eläimet ja ihmiset, ilma, meri, metsät - kaikki olemme osa luontoa.  Yhdessä olemme suuri kokonaisuus, jossa jokaisella on paikkansa. Luontoyhteydessä on kyse siitä miten vahvasti tunnemme kuuluvamme tähän kokonaisuuteen, miten kotonamme olemme luonnossa ja miten osaamme antaa luonnon hoitaa hyvinvointiamme. 

Pienen pienet yksityiskohdat. Niissä on taikaa. Kutsun niitä ihmetyksiksi. Joku puhuu haltioitumisesta. Myös hurmioituminen kuvaa ilmiötä hyvin.  Itse olen napannut ihmetys-termin ruotsalaiselta tiedetoimittaja Maria Boreliukselta. Ihastuin tähän termiin luettuani Maria Boreliuksen kirjan ”Hyvinvoinnin vallankumous”.   Kirja oli piristävästi erilainen kuin totutut elämänhallintaoppaat. Borelius on tosiaan tiedetoimittaja, joka kertoo kirjassa omasta tutkimusmatkastaan hyvinvointiin. Hän kertoo matkallaan eri maailmankolkissa tapaamistaan ihmisistä, heidän elämäntavoistaan ja valinnoistaan. Hän lähti matkalleen halusta selvittää miksi tietyissä paikoissa maailmassa asuu keskimääräistä onnellisempia ja terveempiä ihmisiä.      Kirjassa ruokavalion, liikunnan, tietoisuuden ja elämäntapojen ohella yksi hyvän elämän rakennuspalikka on ihmetykset .   Mitä ne ihmetykset sitten ovat? Ne ovat niitä yksityiskohtia, näkymiä, jotka saavat kehossa aikaan läikähdyksen. Saavat sinut hymyilemään,

     On vuosipäiviä, jolloin on ihana muistella ja kippistellä, juhlia ja ilakoida. Sellaisia, kun mielen ja kehon valtaa lämmin fiilis. Ne päivät on ihania. Onneksi on sellaisia.  Sitten on vuosipäiviä, jotka tuovat kurjia muistoja mieleen, saavat kehossa aikaiseksi epämieluisia tuntemuksia ja kertovat surullistakin tarinaa. Päiviä, joita elämään eittämättä mahtuu.  Tänään on yksi sellainen päivä. Itse asiassa päivä, jonka suuri osa ihmisistä on viime vuosina kokenut: Covin 19-virukseen sairastumisen päivä. Toisille se on päivä joskus maaliskuussa. Monilla siitä on kuitenkin alkanut ajanjakso, jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Korona niin sanotusti jäi päälle, jätti jälkensä ja pitää pintansa. Ja juuri siksi sairastumispäivä onkin jäänyt mieleen. Nyt haluan puhua muutaman sanasen pitkittyneestä koronasta. Long Covid, post Covid, pitkittynyt korona....monta on nimeä, sama on tauti. Taudinkuvia on yhtä monta kuin on potijaakin. Toisella oireet ovat hyvinkin vaikeat, vievät lähestu