Tekstit

Hyvä arki - hyvä elämä

Kuva
Kun arki on ollut sairastupaa viimeiset viikot, ikävä on alkanut vaivata. Ikävöin arkea. Ikävöin työlapsia. Ikävöin työkavereita. Työmatkaa. Siivouspäivää. Kauppapäivää. Aamurutiineja. Harrastuskyytiä. Sitä tavallista arkea. Kyllä, Rakastan arkea. Olenko aina rakastanut? En tiedä. Ainakin olen oppinut rakastamaan, koska se on helpottanut elämää suuresti. Elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa on saanut arjen olemaan juhlaa. Strukturoitu ja rutiininomainen arki, se on sujunut aina. Lomakin on kiva, mutta aina ollut haastava. Se on ollut näin jo 21 vuotta. Arki maistuu herkulta myös lapsen sairauden jälkeen. Kun elämä on ollut epävarmaa. Kun arjen luksus eli päiväkoti, koulu, harrastukset, perheen yhteiset kauppareissut ja työt, olivat tauolla, arki maistui tauon jälkeen vähintäänkin jäätelöltä. Kun arki on otettu pois ja sen saa takaisin, kyllä sitä osaa arvostaa. Arki on mielestäni aliarvostettua. Lomaa odotetaan, juhlaa hehkutetaan. Arjesta valitetaan.   En ymmärrä. Ja ymmärrän. O

Uudelleenohjelmointi...käynnissä...

Kuva
Joskus pitää ohjelmoida pää uudelleen.  Siinäpä duuni.  Ei vain haastava, vaan myös kaikenlaisia tunteita herättävä. Mutta niin vain välillä pitää tehdä. Elämä heittää kapuloita, joita et voikaan vain viskata syrjään. Ne kapulat ovat tulleet ollakseen osa koneistoa. Ja silloin pitää ajatukset järjestää uudelleen. Muuten käy turhan raskaaksi. Aikansa voi pyristellä vastaan. Yrittää väkisin pitää vanhaa yllä. Ja lopulta sitä huomaa, että ei vaan kannata lyödä päätään seinään.  Mutta vaikka miten monta kirjaa lukisit, podcastia kuuntelisit tai verkkokurssille osallistuisit, vanha totuus on, että ”mikään ei muutu, jos mitään et muuta”. Paljon viisauksia sisältyy edellä mainittuihin keinoihin. Käytäntöön ne siirtyy, kun ne ottaa käyttöön. Kerta eikä kaksi vielä riitä, tarvitaan toistoa. Mieheni totesi juuri eräänä päivänä, että kyllä pitäisi olla tietoa ja taitoa tuolla lukemisella. Onneksi, ennen kuin ehdin tulistua tuosta töksäytyksestä, hän jatkoi kertomalla, että kyllähän ne

Solmut auki

Kuva
Eräs kaverini julkaisee tasaisin väliajoin Facebookissa kuvan, jossa on puhutteleva teksti: ”Ajattele kuinka onnellinen olisit, jos juuri nyt menettäisit kaiken mitä sinulla on – ja sitten saisit sen kaiken takaisin.” Tätä olen paljon ajatellut viime kuukausina. Olen aiemmin kirjoitellut fibromyalgiasta, sen saamisesta oireettomaksi ruokavaliolla ja liikunnalla, siitä hyvästä ja kirkkaasta olosta, jonka sain takaisin. No mutta, nyt olen sen hyvinvoinnin ja kirkkaan olon menettänyt. Ja se pistää miettimään, että miten onnellinen olisinkaan, kun saisin sen olon takaisin. Jos olisin taas hyvinvoiva. Enää en tiedä onko muijan huono kunto borrelioosin, antibioottien vai tulehduksen myötä jälleen oireilemaan alkaneen fibromyalgian syytä. Vai lieneekö kaikkien summa. Aika turhauttavaa. Ja se on hyvään tottuneelle kovin hankala asia. Kun on kerran löytänyt ratkaisun omaan hyvinvointiin, toivoisi voivan tekevän sen uudelleen. Vaan nyt kun ei tiedä mikä on mahdollista, mikä järkevää ja mi

Somen pintaraapaisut, osatotuudet - muistutus

Kuva
Sain edellisestä kirjoituksesta niin monta viestiä koskien sosiaalisen median "totuutta", että päätin tarttua aiheeseen heti. Aihe, jonka varmasti ainakin lähes jokainen tunnistaa ja silti ainakin välillä saa itsensä kiinni sen harhaisiin totuuksiin uskomisesta.  Eilen kirjoitin, että on männä kesänä vituttanut somea selatessa muiden ihanat retket ja aktiivinen elämä. Ja totesin samaan hengenvetoon, että ymmärrän kyllä ,ettei somessa ole koko totuus. Tästä lauseesta sain monen monta viestiä. Kiitos niistä! Aamuhetki. Päivän lempihetki pienen mytyn kanssa. Näin varmasti kirjoittaisin Insta-päivitykseen. Se olisi totta. Vaan ei koko totuus. Tulin ehkä hieman surulliseksikin näistä viesteistä. Oli kurja kuulla miten Instassa julkaistut ihanat rapujuhla-kuvat eivät ollutkaan koko totuus. Oikeassa elämässä kuormitus on niin kova, että on pitänyt puntaroida sairasloman tai lomautuksen välillä. Sain myös viestin, että ihanien face-muistojen jakamisen takana onkin ääretön suru aviok

Nyt on näin - olkoon niin

Kuva
Aina ei mene kuin kuvitelmissa. Ei niin kuin siellä Strömsössä. Ei kuten vuosi sitten tähän aikaan. Tai ei niinkuin toivoisi. Elämäksi sitä kutsutaan. Niin se on. Ja  nyt on niin.  Vuosi sitten aloitin saariston sydämessä työt. Takana oli todella hieno kesä. Akut oli ladatut, mieli avoin, kroppa oli terästä. Mieli kirkas ja levollinen. Syksystä tuli upea. Se oli yhtä flow-tilaa, mielessä ja kropassa. Näin kuvittelin, ainakin toivoin,  olevan myös tänä syksynä. Mutta ei ole vuodet kaksosia. Ei laisinkaan. Ei ollut kesä palauttava, ei laisinkaan. Oli kipuja ja stressiä. Oli surutyötä ja murhetta. Oli myös hyviä hetkiä toki, ne olivat ihania. Mutta palauttaviksi ei niistä ollut. Syksy saapui. Alkoi työt, intoa piisasi, mutta käsijarru pysyi tiukasti päällä.Stressiä syytin, palauttamatonta kesää,fibromyalgiaakin. Hän kun ei tuosta stressistä pidä.  Tuli rinkula. Selvisi syy. Vaikka lienee stressillä, surulla, murheella ja fibrollakin syynsä, yksi suuri syyllinen olikin borrelioosi. Siellä

Varjoa ja valoa

Kuva
Huomasin metsässä mustikkamättäällä hyräileväni Suvi Teräsniskan biisiä Täydellinen elämä. En siksi, että elämä tuntuisi täydelliseltä vaan siksi, että siinä lauletaan  "Elämä on varjoa ja valoa".  Siinä lauseessa on se kaikki elämästä. Taistelua ja elo varjon ja valon välillä. Niiden kanssa. Sopeutumista ja sovittamista, jotta ne yhdessä saisivat sopivan tilan elämässä. "Elämä on sekoitus onnea ja surullisia vaiheita" Sekoitus onnea ja surullisia vaiheita. Todentotta. Niitä elämä tarjoilee vuorotellen ja toisinaan myös yhtä aikaa. Siitä on kulunut vuosi jälleen todisteena. Täydellistä onnea, pieniä onnenpisaroita, onnistumisia ja mahtavia kohtaamisia. Hienoja uusia ihmisiä, unohtumattomia hetkiä ja suuria haaveita. Ja samaan aikaan menetyksiä, luopumista ja hautaamista. Murheita ja todellista sopeutumista. Varjoa, joka ei poistu vaan joka pitää ottaa asumaan. Sitä taidetaan kutsua elämäksi. Ja mitä enemmän vuosia karttuu, sitä enemmän kokemukset ovat myös niitä va

Äitiys - tunteita ja oppia

Kuva
Teinikin oli herätetty ennen kukkoa. Sieltä hän kömpi herättämään äitiä itse viime tingassa tehdyn kortin kanssa. Kuopus vanavedessään. Näyttelin nukkuvaa, kuten kaikki äidit tänä aamuna. Lopulta peitto jo hytkyi, kun en saanut pidätettyä hihitystäni. Nämä elämäni suurimmat opettajat otin kainalooni ja nautin hetkestä. Esikoinen oli soittanut ja aiemmin, saan hänet itse leipoman kakkunsa kera päivemmällä haliin.  Siinä kainaloiset sylissäni silitin teiniä ja sanoin ääneen miten kiitollinen olen, että saan olla hänen äitinsä. Hän nyökkäili ja hymyili. Antoi silitellä. Muistelimme miten hän pikkuveljen ikäisenä kertoi ”ennen vanhaan”- tarinoita. Hän kertoi miten oli valinnut tulla minun lapsekseni. Miten hän oli työskennellyt Kiinan armeijassa, seikkaillut ties missä ja päätynyt Ruotsin kuninkaan armeijaan, josta lohikäärmeen selässä lensi luokseni. Rakastin näitä tarinoita. Rakastan edelleen.  Tulin äidiksi ensimmäisen kerran yli 20 vuotta sitten. Sitten 13 vuotta sitten ja viimeise