Nokipannukahvia ja elämää

                                      Paljon on ollut viime aikoina puhetta kuolemasta. Tänään ei. Tai sen verran kuitenkin, että haluan herättää ajatuksia siitä, että puhuttaisiin ennen kuolemaa. Tiedättekö, että ne kehut. kiitokset ja muistot kerrottaisiin vielä eläessä eikä vasta hautajaisissa. Tämä asia käy mielessä aina välillä. Nyt se taas palasi ajatuksiin, kun sain itse viestin, jossa minua kiiteltiin, kerrottiin mukavia asioita. Kerrottiin iloitsevan, että saa tuntea minut. Kerrottiin, millaisena minut nähdään. Luin viestin aamukahvilla, viltin alla terassilla, heikohkon yön jälkeen. Arvaatte, että hymyilin. Olin ehkä hieman hämillänikin, isosti läikähti. Tunsin suurta kiitollisuutta tuosta ihanasta ihmisestä ja hänen sanoistaan. Kiitin ja kerroin, että tuli hyvä mieli. Miten helppoa onkin selän takana kehua. Päivitellä miten ihana ja taitava ja kaunis ja sympaattinen toinen on. Myötäillä toisen kanssa ja jättää kuitenkin siihen. Helposti jää sanomatta kohteelle itselleen. M

  Pelko. Tuo viheliäinen tunne. Inhottava, pahimmillaan lamaannuttava, koko kropassa tuntuva, raastava, kaikinpuolin ärsyttävä. Se pohjaa yleensä aiemmin koettuun, valitsee vahvuutensa sen mukaan, ottaa valtaansa. Eri tilanteissa eri vahvuisina. Olen viime aikoina tuntenut kunnon pelkoa kaksi kertaa. Sellaista, joka tuntuu koko kropassa ja on lähellä viedä paniikkiin tai lamaannuttaa. Kerrat olivat aivan erilaiset, johtuivat eri asioista, mutta yhtäläistä niille oli, että ne oli vaan kohdattava ja tyynnytettävä, jotta pysyi toimintakykyisenä. Molemmilla kerroilla kesti päiviä ennenkuin pelko lähti mielestä ja kehosta kokonaan Mieli käsitteli tapahtunutta, ymmärsi vasta jälkeen, mitä olisikaan voinut tapahtua ja mitä oikeastaan tapahtui. Pelko tuli uniin, nostatti sykettä ja sai mielen matalaksi. Ensimmäisellä kerralla huojentuneeksi, toisella kerralla surulliseksi. Molemmilla kerroilla helpottuneeksi.  Ensimmäinen pelko syntyi merellä. Ensimmäinen pidempi melontani, edellinen oli nuor

  ”Äiti, kun kuolee, tuleeko sit takas?” ”Ei kulta, ei tule.”  Kevyt keskustelu sunnuntai-aamuna 4-vuotiaan kanssa. Vaarin kuolemasta on aikaa lähes yhdeksän kuukautta, aika ajoin näitä kysymyksiä tulee. Toisinaan muistellaan hautajaisia, toisinaan iltakahvitteluja vaarin luona. Paljon pyörii pienen päässä. Jälleen keskustelimme kuolemasta, muistelimme ja pohdimme. Kunnes taas leikit jatkuivat.  Kunnes hetken päästä hän huomaa äidin itkevän. Sieltä leikin lomasta hän vilkuili ja varovasti tuli lähemmäs. Lopulta hiipi syliin. Ei kysynyt, ei puhunut, oli vaan. Kerroin olevani surullinen. Jatkoimme keskustelua kuolemasta ja surusta. Siitä miten suru on hyvä itkeä ulos. Olin saanut jälleen suruviestin. Lapsuudessani ja nuoruudessani paljon elämässäni vaikuttanut mies oli poissa. Kuinka lujaa se koskikaan, enemmän kuin osasin odottaa. Olin aktiivinen partiolainen. Viihdyin retkillä ja leireillä, toimin johtajana ja osallistuin innokkaasti kaikkeen toimintaan. Meitä nuoria oli muut

  Olen viime aikoina yllättänyt itseni yhtä aikaa ihastelemasta sitä miten lapsestani kasvaa hieno nuori suuria ajatuksia täynnä oleva mies, mahtava persoona ja komea ilmestys. Samaan aikaan toivomasta, että hän olisi vielä pieni taapero kurahousuissaan hyppimässä vesilätäköissä.  Tähän on tultu. Lapset kasvavat ja murheet lapsen mukana. Voi miten totta se onkaan.    Taaperon kanssa käymme normaalia uhmaikäisen taistelua, vuoristorataa, tunteiden ja kaverisuhteiden opettelua. Kolmannen kohdalla nämä haasteet ovat hyvin iisejä, kuuluvat elämään ja niille voi hymyillä lempeästi. Myös nauttia, koska ymmärtää, että eipä aikaakaan, kun vaihe on ohi, opit opittu ja on siirrytty seuraavaan. Asteittain haastavampaan vaiheeseen.  Esiteinin kanssa sitten onkin aivan eri jutut. Kaverisuhteet, kasvamisen vaikeus, oman tilan tarve, irtautuminen, heräilevät hormonit ja toisaalta   hellyyttävä isoveljeys, äidin pikkupoika ja mietiskely. Tunnustan, kuten suurin osa vanhemmista, että kun Wilma-sovell