Nokipannukahvia ja elämää

Vuosi 2020. En mainitse sitä. Sitä, joka on vaikuttanut, halusimme tai emme. Sitä, jonka muistamme aina. Keskityn siihen mitä vuosi toi mukanaan. Kaikesta huolimatta. Ja juuri siksi. Paljon se toi. Paljon hyvää. Kaikkinensa uuden alun. Hyvinvointia, rakkautta, työtä, haasteita, voittamista, luopumista, rauhaa.   Oma hyvinvointi Olen monet vuodet puuskuttanut eteenpäin, säryistä ja väsymyksestä huolimatta. Alkuvuodesta sain diagnoosin ja lopullisen sysäyksen itseni hoitamiseen. Oikeastaan se meni toisinpäin, mutta meni kuitenkin. Ruokavalio muuttui, liikuntatottumukset muuttuivat, kaiken myötä ajatusmaailma. Ja lopputulemana oma hyvinvointi siirtyi ”nextille levelille”. Naisten lehdissä puhuttaisiin elämäntapamuutoksesta. Sitä se varmaan on. Muutosten kautta elämä on saanut uusia sävyjä, valoisuutta ja energiaa.   (Tulossa postauksia aiheesta) Rakkaus Kihlaus. Vuosia odotettu. Pitkään kypsytetty. Tyhjän kalenterin tuoma yhteinen aika. Huomio, että yhdessä on hyvä

What do you want to do ? New mail Copy Näillä sanoin olen aloittanut monena vuonna joka vuotisen perinteen, suvun joululehteen kirjoittamisen. Ihana perinne, joka juontaa vuosien taakse. Joka vuosi yksi tädeistäni ottaa vastaan papan syntymäpäivään, joulukuun alkuun mennessä suuren sukumme kirjoituksia. Joka vuosi tätini ja serkkuni kirjoittavat muiden luettavaksi kuulumisiaan. Kertovat miten vuosi on sujunut, suurimmat käänteet ja tapahtumat. Joka vuosi tätini huutelee vielä papan syntymäpäivän jälkeenkin puuttuvia kirjoituksia. Harmittelen aina hänen puolestaan. Onneksi jaksaa huudella. Joka vuosi jouluna saamme luettavaksi tämän Mummalan joululehden. Se luetaan kannesta kanteen ja säilötään kuin aarretta tuleville polville.         Aiemmin lehden ensi sivut koostuivat mumman kalenterimerkinnöistä. Hän merkitsi kalenteriinsa paljon asioita ja jouluna poimi niistä mielestään tärkeimmät kaikille julkaistaviksi. Joka vuosi oli ilahduttavaa löytää oma nimensä sieltä tärkeiden joukosta. M

    Heräsin sunnuntaiaamuun haikeana. Muistin nähneeni unta töistä. Ei mitään painajaista vaan ihan arkista pakertamista. Matikan kirjoja, aapisen sivuja, Suomen luontoa, hymyjä, haleja, välituntileikkejä, hiukan draamaa, väsymystä lapsissa, ilon hepuleita.   Sellaista perusduunia. Ja sitten se päättyi. Se uni. Ihan liian äkkiä. Nousin ylös. Keitin kahvit. Istahdin alas. Tuli kyyneleet. Uni oli niin totta. Se päättyy. Ihan liian äkkiä. Syyslukukausi, jonka aloitin jännityksellä ja epävarmuudella. Syyslukukausi, joka osoittautui ihan huikeaksi seikkailuksi. Lukukausi, jota olisin halunnut jatkaa loputtomiin. Arkailin lähteä töihin ulkosaaristoon pitkän matkan vuoksi. Pelkäsin, etten jaksa. Pelkäsin, että arki käy liian raskaaksi. Punnitsin alkukesästä asiaa yhden viikonlopun ylitse, soitin muutaman puhelun kokemusasiantuntijoille ja lopulta päätin hypätä rohkeasti kohti uutta ja jännittävää. Tein päätöksen ajatuksella: muutama kuukausi menee vaikka päällään seisten. Ja toisaalta t