Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2021.

Yhtä luopumista

Kuva
  ”Rakas, se on elämää”, sanoi mieheni. ”Ei ole luopumista, on irti päästämistä”, totesi ystäväni. ”Jotain uutta ja hyvää mahtuu tilalle”, muistutti hieroja. Kaikki he ovat oikeassa. Ja kaiken tuon ymmärrän ja tiedän. Ja silti olen kaikesta luopumisesta hiukan suruissani. Olen helposti kiintyvä ihminen. Heittäydyn ja teen aina täydellä sydämellä. Kiinnyn ja irti päästäminen on vaikeaa. Ja haikeaa.   Samasta syystä saatan uuvuttaa itseni. Kun itsestään antaa kaiken ja vähän päälle, takki tyhjenee helposti.   Viime aikoina on luopumiset, irti päästämiset kasaantuneet. Jouduin päästämään irti ihanasta työpaikasta, ulkosaariston lumosta viime vuoden lopulla. Kirjoitin siitä oman postauksenkin. Heittäydyin ja antauduin työhön avoimin sydämin ja sain siitä paljon. Luopuminen oli itkettävän haikeaa. Olin kiintynyt lapsiin, työyhteisöön, työmatkoihin, saaristoelämään ja vapauteen tehdä työtä. Vaikka järki sanoi, että vain työtä. Sydän ei olisi halunnut päästää irti. Päästin pakosti
Kuva
  Puhutaanpa taas hetki syövästä, lasten syövistä. 15.2. vietetään kansainvälistä lasten syövän päivää. Olen aiheesta kirjoittanut paljon, omasta kokemuksesta, tunteella ja tunteesta. Se on helppoa, koska oman lapsen sairastuminen syöpään on niin valtava elämäntapahtuma, unohtumaton ja jälkensä jättävä kokemus, mieltä järkyttävä ja ikuisesti mukana kulkeva.   Lasten syöpä on myös täyttä faktaa. On tosiasia, että vuosittain noin 150 lasta ja nuorta sairastuu syöpään. Se tarkoittaa, että lähes joka toinen päivä yksi perhe saa murskaavan uutisen ja astuvat täysin uuden, vieraan ja pelottavan asian eteen. Heiltä ei kysytä, haluavatko, heidät heitetään siihen. Ei ole väliä onko perhe rikas vai varattomampi, akateemisesti koulutettu vai duunari, asuuko vuokralla vai omassa lukaalissa, ydinperhe vai yksinhuoltaja. Syöpä ei valitse.   Faktaa on, että neljä viidestä sairastuneesta lapsesta paranee. Tämän myötä totuus on myös se, että yksi viidestä kuolee. Eilenkin vietettiin pienen

Onnea lapseni, teinini

Kuva
  Onnea lapseni. Täytät tänään 13 vuotta. Teini-ikä. Se herättää äidissä hämmennystä, onnea ja jotakin kummallista haikeutta. Samaan aikaan koen suurta ylpeyttä ja ihastusta sekä kaipausta ja sitä haikeutta katsoessani sinua. Miten hieno nuori mies sinusta onkaan kasvanut. Miten kaikkien koettelemusten jälkeen jaksat olla positiivinen ja rohkea. Nouset aina jaloillesi, luotat tulevaan, katsot mennyttä ristiriitaisin, mutta lempein silmin, uskot hyvään, uskot ihmisiin, itseesi et aina. Vielä. Tiedän, että pärjäät aina. Kuitenkin kaipaan sitä pientä poikaa, joka lauloi omia höpö-laulujaan, sylitteli ja hassutteli. Häntä, joka kertoi tarinoita elämästä, jota eli ennen tätä nyt elettävää elämää. Miten seikkailit Kiinan armeijassa, ratsastit lohikäärmeellä ja saavuit Ruotsin kuningattaren hovista lapsekseni. Kerroit, miten valitsit minut äidiksesi. Hurmasit kaikki niin naapurustossa kuin Pori Jazzin konserteissa pitäessäsi omaa showtasi. Se pieni, rohkea pellavapää, jolle äiti ol