Nokipannukahvia ja elämää

Tuntuu pitkältä ajalta, mutta ei siitä ole kuin kaksi viikkoa. Silloin soitin ystävälleni, vertaiselleni, saman kokemuksen läpikäyneelle. Soitin ja kysyin: ”Voitaisiinko keskustella hetki ahdistuksesta?” Ja niin keskustelimme. Keskustelimme siitä, miten iso möykky on rintaa painanut ja kropassa tuntunut pahalta. Mieli on ollut levoton ja pelonsekainen. Molemmat tunnistimme sen tunteeksi, joka on koettu ennenkin. Tunteeksi, jonka kroppa ja mieli muistivat ja mikä teki siitä entistä kurjemman. Vuosi 2014 jyräsi mieleen. Olemme olleet tässä ennenkin. Eristyksissä. Ei koulua, ei päiväkotia, ei kontakteja, kotona vaan omalla jengillä. Toivoen ja peläten, että virukset pysyvät kuplamme ulkopuolella. Leijonaemo nousi takajaloilleen, otti laumansa suojiinsa ja vakuutti, että tästä(kin) selvitään. Vakuutti laumalleen. Ja itselleen. Syöpälapsiperheiden Facebook-ryhmässä asiasta käytiin keskustelua ja nämä samat tuntemukset, pelot ja kauhut, nousivat monilla tässä vallitsevassa til

Blogin nimikin jo velvoittaa kahvit keittämään. Keitänkin usein. Mikään ei voita nuotion räiskettä, mustunutta pannua, sitä odottelun hetkeä ennen kuin vesi kiehuu. Tulta voi tuijottaa meditatiivisesti, ihailla miten lieskat hivelee pannun pintaa ja jännittää milloin höyry pannun nokassa muuttuu vesisuihkuksi. Miten voikin kahvinkeitto olla hienoa? Keitän kahvit aina mielelläni. Keitän ne perheelle, ystäville tai ihan vain itselleni. Jokaisessa tilanteessa on hehkunsa. Nokipannukahvi on aina hyvää ja sitä juodessa on aina leppoisa ja kiireetön tunnelma. Olemme monesti kestinneet vieraita nuotion äärellä, viettäneet äitienpäivää nokipannukahvilla, keittäneet kahvin rinnalle joulukuisena päivänä glögit ja juhlineet lapsen synttäreitä tulilla. Ja miten monesti olenkaan selventänyt omaa päätäni tai vain nautiskellut omasta rauhasta höyryävä kahvi kuksassa. Ei ole nokipannukaffen voittanutta! Menneellä viikolla opetin oman erityisen lapseni, aikuisen iässä jo olevan, keittä

Päätin jo olla enää kirjoittamatta Korona-tilanteesta. Valmiina odottelee jo muita tekstejä ihan tavallisesta elämästä. Pakko on kuitenkin vielä sörkkästä. Koska some ja koska koulut. Hallitus ilmoitti eilen koulujen sulkemisesta ja Facebook täyttyi heti opettajien ja koulujen arvostelemisesta. Siitä, miten etätehtäviä ei ole toimitettu ja miten huonosti ollaan tilanteeseen koulussa valmistauduttu. Heti alkuun totean, että tämäkään asia ei ole mustavalkoinen ja meitä on moneen junaan. Kannustan, en tuomitse. Kyseessä on todella uusi tilanne jokaiselle opettajalle. Ei meidän koulutuksessa opeteta etäkoulua pitämään. Jokainen opettaja on työssään kovilla ihan joka päivä normaalinakin arkena. Nyt he pohtivat omissa ryhmissään niin sosiaalisessa mediassa kuin työpäikoillaan, että miten pystyvät tukemaan jokaista luokkansa lasta oppimisessa seuraavan kuukauden ajan. Miten hoitavat etäopetuksen, miten heidän esimiehensä siihen ohjeistaa, miten takaavat paljon tukea tarvitsevien oppi

Miten iloiseksi tulinkaan eilen otsikosta: Luonnossa liikkuminen on THL:n mukaan sallittua ja jopa suositeltavaa. Paras suositus aikoihin. Näinä aikoina, jos joskus, kannattaa astua metsäpolulle ja tuntea sen vaikutukset. Kuten aiemmassa kirjoituksessa kerroin, perheemme on elänyt eristyselämää vuoden verran lapsen infektioeristyksen vuoksi. Ei se hääviä ollut. Mutta saimmepa olla paljon lapsen kanssa yhdessä. Pelasimme, leikimme, katsoimme elokuvia ja välillä vain olimme, jos lapsen kunto ei aktiivisempaan riittänyt. Ja aina, kun riitti hippasenkin enemmän, ulkoilimme. Herkkueväillä pojan sai houkuteltua askel askeleelta pidemmälle.  Onnemme on asua metsän ja meren ympäröimänä. Luontoon pääsee kotiovelta, sinne on siis helppo lähteä. Monet retket ehdittiin eristysaikana tehdä. Ja joka kerta palasimme kotiin sisälle hyvällä tuulella. Väsymys saattoi painaa, mutta kertaakaan ei kaduttanut, että olimme ulos lähteneet. Ei silloinkaan, kun kottikärryillä kuljetin lapsen rant