Nokipannukahvia ja elämää

Vartin kävelemisen jälkeen ajattelin hiljaa mielessäni, että minkä ihmeen takia piti lähteä. KitikitiVitiviti. Ottaisinko vaan lapsen kantoon ja kävelisin suorinta tietä kotiin vai jatkettaisiinko eteenpäin luottaen metsän voimaan. Maltoin pysyä rauhallisena ja tsempata eteenpäin vaikka sisällä kiehui.  Onneksi päätin jatkaa matkaa. Suunnitelmissa oli alunperin suunnata reput selässä pitkospuille koko päiväksi. Aamulla oli kuitenkin selvää, että nyt kaipaamme enemmän kotipäivää ja oleilua. Väsyneitä lapsia: yhdellä roikkuu räkä, toisella hiukan kurja olo ja kolmas muuten vain kärttyinen. Hiphurraa, lähtökohdat leppoisaan vapaapäivään mainiot.  Mieli halaji metsään ja kaikki kaipasivat happea. Pojat motivoituvat mahdollisesta sienikastikkeesta ja metsä houkutti heitäkin. Paitsi pienintä, hän motivoitui vasta rusinoista.  Pakkasimme siis mehut ja rusinat koriin ja lähdimme. Pienimmälle vielä pihalla annoin kaksi vaihtoehtoa: metsä tai päiväunet. Valitsi metsän. Metsä alkaa p

Suurimmat haaveeni ovat viime aikoina liittyneet luontoon ja patikointiin. Olen haaveillut Saanan valloituksesta, patikoinnista Lofooteilla, pitkästä vaelluksesta Lapissa, ruskaretkestä ja pitkospuista monissa kansallispuistoissa. Liekö sattumaa, mutta viimeisen kuukauden aikana ystäväni ja perheeni ovat tahoillaan tehneet reissuja juuri näissä haaveitteni kohteissa. Monet heidän reissukuviensa some-kommenteista ovat tietysti hehkuttavia, mutta myös kerrontaa siitä miten ollaan ”vihreitä kateudesta”. Sekin voi tietysti olla taas vain positiivinen keino reagoida toisen hienoihin kokemuksiin, mutta sisältää kyllä aina hivenen totuutta. Totuuden kateudesta. Näen kateuden hyvin negatiivisena ilmentymänä. Se ottaa enemmän kuin antaa. Ja kiinnittää huomion vain itseen. Ollessaan kateellinen toisen onnesta ja kokemuksista, ei juuri jää tilaa empaattiselle kyvylle olla onnellinen toisen puolesta. Kun huomio kiinnittyy vain siihen omaan negatiiviseen tunteeseen, ei ehkä ymmärretä

Yhdessä. Pienikin teko, pienikin aika on suuri apu. Vapaaehtoisvoimin. Lahjoitusvaroin. Elä täysillä. Yhdessä tehdään hyvää. Muun muassa tällaisia asioita pyöriteltiin tänään suunnittelupäivässä, kun pohdittiin lapsisyöpäpotilasperheiden kerho Sykerön tulevaa juhlavuotta. Asialista oli pitkä, puhetta paljon ja ideoita vielä enemmän. Tarinoita kuultiin asiasta ja sen vierestä ja nauru raikasi. Eipä olisi ulkopuolinen arvannut, että tilan täytti syöpälasten äidit.      Yhdistystoiminta on siitä(kin) hauskaa toimintaa, että yhteinen kiinnostuksenkohde kerää yhteen monia erilaisia ihmisiä. Osaamista löytyy eri aloilta ja persoonia joka lähtöön. Niin meilläkin. Pienoinen ero kuitenkin löytyy: Meidät on elämä tähän joukkoon heittänyt. Kukaan meistä ei ole valinnut olla syöpälapsen vanhempi, kukaan ei ole halunnut miettiä miten toimia vertaistukena tai millaista infektioriskitöntä toimintaa voisi järjestää. Nämä asiat eivät varsinaisesti olleet kenenkään kiinnostuks