Nokipannukahvia ja elämää

What do you want to do ? New mail Copy Nyt se iski meille ensimmäistä kertaa tänä poikkeuksellisena aikana. Lapsella on pieni nuha. Silloin tällöin niistetään, siinä kaikki. Ei mutinoita, hän jää kotiin. Normaaliaikanahan hän olisi päiväkodissa muiden nuhanenien joukossa. Yhden oireettoman päivän jo olimme kotona. Ei niiston niistoa. Kunnes oli päiväkodissa jälleen aivastanut ja niistänyt.  Voi v*##u! oli reaktioni, kun soittivat. Siinä istuin bussissa matkalla töihin, johon en sitten pääsekään. Mielessäni kiroilin, hyppäsin bussista ulos, lähdin marssimaan autolle. Taivas repesi. Soitin työparilleni, pahoittelin, lupasin palata töihin suklaan kera. Yhtä aikaa hävetti. Enkö nyt muka osannutkaan arvioida lapseni kuntoa oikein? Hain lapsen, pahoittelin. Sain ymmärrystä. Matkalla kotiin lapsi kertoi, että kerrankin hain hänet oikeaan aikaan. Nauratti. Haen hänet A I N A väärään aikaan, isä oikeaan. Pikkuhiljaa käyrä alkoi laskea. Laitoin kotona töihin ohjeistukset päivään, vastailin

                                               Lapseni täyttää tänään pyöreitä, 20 vuotta. Muistan hyvin, kun juhlimme ensimmäisiä pyöreitä. Vietimme kaverisynttäreitä pihalla, paistoin munkkeja ja grillasimme makkaraa. Sukulaissynttäreillä oli väkeä paljon ja sankari oli kovin onnellinen. Syntymänkin muistan, jotenkin. Syntymäaikaa en muistanut hänen sitä eilen kysyessä. Niin se aika vierii, voi jälleen todeta. Pienen ikäkriisin poikasen tunnen itse näistä pyöreistä. Pakosti se kertoo omasta iästä ja koetuista vuosista melko paljon. Ja totisesti on eletty tuon lapsen kanssa. Olen hänestä ennenkin kirjoittanut, yleensä melko kauniisti, elämäni opettajana, erilaisena, arvokkaana lapsena. Ja kaikkea tätä hän onkin. Elämäni haastavin ja antoisin koulu. Ja niin saakelin raskas. Olen nämä 20 vuotta ajatellut, että oma lapsi lähtökohtaisesti hoidetaan itse. Pitkään arki erityislapsen kanssa oli vain ja ainoastaan normaalia. Eihän vertauskuvia ollut eikä hän varsinaisesti milloinkaan ole