Nokipannukahvia ja elämää

Pääsemme kerran vuodessa miehen kanssa kahdestaan pussailulomalle. Muutamaksi päiväksi kahdestaan tien päälle. Vietämme tämän ajan yleensä vailla sen suurempaa päämäärää, ajellen, pysähdellen tienvarsikirppiksillä ja muissa kiinnostavissa kohteissa. Välttelemme Abc-liikennemyymälöitä, suosimme pikkukahviloita tai haemme kaupasta piknik-eväät. Puhumme tai olemme vain hiljaa. Nautimme siitä, että olemme vain nainen ja mies, muut roolit jätämme kotiin. Näihin lomiin, harvinaista herkkua kun ovat, kertyi aiemmin paljon odotuksia. Odotuksia kokemuksista, toisen käytöksestä tai sanoista, ihan mistä vaan. Ja kuten arvata saattaa, odotukset ei aina täyty, matkassa on mutkia ja kaikki ei mene odotusten mukaan. Ja liikaa kun odottaa, saa myös pettyä. Ja sitten tulee kiukku. Ja kun on tilaa kiukutella, koska ei lapsia jaloissa, voi kaivaa vaikka mitkä turhatkin pienet kivet ja...tiedätte. Niin turhaa ja tyhmää. Mutta inhimillistä.  Onneksi ihminen viisastuu ja oppii. Ajan kanssa...

Kun on aina ollut paljossa mukana, tykännyt ja halunnut touhuta, elänyt kalenteri täynnä ja toohottanut menemään, on totaalinen pysähtyminen tuntunut painajaiselta. Painajaiselta, johon ei haluaisi joutua. Mutta kun se pakosti iskee, tiedätte, tänä keväänä Koronan myötä, se olikin suuri helpotus. Elämässä on tapahtunut paljon viime vuosien aikana. Paljon niin isoa ja koskettavaa, elämää mullistavaa, että niiden käsittelyyn ei pieni tuumailu auta. Kuitenkin samaan aikaan elämä on jatkanut kulkuaan, uusia ilonaiheita on syntynyt ja tuumailu on jäänyt kuitenkin siihen pieneen. Sairastumiset, parantumiset, kuolemat ja muutokset on ajallansa itketty ja taas on jatkettu. Kuten elämänpolulla aina, kaikesta jää jälkensä. Kaikki kokemamme muokkaavat meitä ja ajatuksiamme. Jälki jää myös siitä, jos kokemiemme suurten tapahtumien tuumailu jää pinnalliseksi. Tai siitä, kun ei vaan ehdi pohjia myöten tuumailemaan. Ne kyllä jäävät odottamaan omaa aikaansa, ulos ne tahtovat. Ja tulevat...

Ensin ostettiin kaksi mattoa kylppäriin: kukallinen ja vaaleanpunainen. Ja pyykkikori. Astioita oli kerätty jo rippijuhlista saakka. Kaikki oli laatikoissa odottamassa. Unelmia ja ajatuksia oli päässä paljon. Näkymiä millaista tulisi olla. Hän yksin tietää mitä ajatukset sisältävät, paljon pyöri. Vain osa pääsi ulos. Into oli piukassa, tahtotila kova. Äkkiä se tapahtui. Ja varmaan hyvä niin. Ehdittiin jännittää, mutta ei niin, että järki olisi lähtenyt. Ehdittiin puhua, mutta ei lietsoa. Ehdittiin rauhassa pakkailla ja sisustaa. Ehdittiin valmistautua, mutta ei panikoitua. Vajaa viikko sitten hän sinne jäi. Pieni poikani, omaan kotiin. Pari viikkoa tutustumiskäynnin jälkeen. Tutustumiskäynnin, jolloin hänen silmistään näki, että hän oikeasti haluaa. Hänen koko olemuksestaan näki, että paikka oli oikea. Ei tarvinnut enää miettiä. Oli tartuttava varmistaakseen, ettei ainut vapaana oleva huone mene ohi suun. Päätös oli helppo ja asiat loksahtivat. Helpon päätöks...