Nokipannukahvia ja elämää

Kun arki on ollut sairastupaa viimeiset viikot, ikävä on alkanut vaivata. Ikävöin arkea. Ikävöin työlapsia. Ikävöin työkavereita. Työmatkaa. Siivouspäivää. Kauppapäivää. Aamurutiineja. Harrastuskyytiä. Sitä tavallista arkea. Kyllä, Rakastan arkea. Olenko aina rakastanut? En tiedä. Ainakin olen oppinut rakastamaan, koska se on helpottanut elämää suuresti. Elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa on saanut arjen olemaan juhlaa. Strukturoitu ja rutiininomainen arki, se on sujunut aina. Lomakin on kiva, mutta aina ollut haastava. Se on ollut näin jo 21 vuotta. Arki maistuu herkulta myös lapsen sairauden jälkeen. Kun elämä on ollut epävarmaa. Kun arjen luksus eli päiväkoti, koulu, harrastukset, perheen yhteiset kauppareissut ja työt, olivat tauolla, arki maistui tauon jälkeen vähintäänkin jäätelöltä. Kun arki on otettu pois ja sen saa takaisin, kyllä sitä osaa arvostaa. Arki on mielestäni aliarvostettua. Lomaa odotetaan, juhlaa hehkutetaan. Arjesta valitetaan.   En ymmärrä. Ja ymmärrän. O

Joskus pitää ohjelmoida pää uudelleen.  Siinäpä duuni.  Ei vain haastava, vaan myös kaikenlaisia tunteita herättävä. Mutta niin vain välillä pitää tehdä. Elämä heittää kapuloita, joita et voikaan vain viskata syrjään. Ne kapulat ovat tulleet ollakseen osa koneistoa. Ja silloin pitää ajatukset järjestää uudelleen. Muuten käy turhan raskaaksi. Aikansa voi pyristellä vastaan. Yrittää väkisin pitää vanhaa yllä. Ja lopulta sitä huomaa, että ei vaan kannata lyödä päätään seinään.  Mutta vaikka miten monta kirjaa lukisit, podcastia kuuntelisit tai verkkokurssille osallistuisit, vanha totuus on, että ”mikään ei muutu, jos mitään et muuta”. Paljon viisauksia sisältyy edellä mainittuihin keinoihin. Käytäntöön ne siirtyy, kun ne ottaa käyttöön. Kerta eikä kaksi vielä riitä, tarvitaan toistoa. Mieheni totesi juuri eräänä päivänä, että kyllä pitäisi olla tietoa ja taitoa tuolla lukemisella. Onneksi, ennen kuin ehdin tulistua tuosta töksäytyksestä, hän jatkoi kertomalla, että kyllähän ne