Nokipannukahvia ja elämää

  Siellä vietimme tämän päivän. Syöpäkuplassa. Tai oikeastaan liu’uimme sinne hiljalleen, kun tiedostimme kontrollipäivän lähestyvän. Liukuminen alkoi lapsella viimeistään verikoe-päivänä, äidillä jo aiemmin. Se on vittumainen kupla. Se ahdistaa, pelottaa ja surettaa. Se on kupla, jonne aika ajoin joutuu. Sinne ei halua ja kuitenkin haluaa. Kaikessa kauheudessaan, se on oikein hyvä kupla. Ja tarpeellinen. Viisi vuotta sitten elimme hyvin erilaista arkea. Tähän aikaan vuodesta odotimme kuin kuuta nousevaa erityisjärjestelyin hoidettua kauppakäyntiä, jotta pieni kalju poika pääsisi itse valitsemaan joulukalenterin ja leluja. Elettiin infektioeristyksessä eikä ihmisten ilmoille ollut mitään asiaa ilman erityisjärjestelyjä. Ei kauppaan, ei päiväkotiin, ei hoploppiin, ei uimahalliin, ei yleisötapahtumiin, ei, ei, ei… Tämä johtui kesäkuussa -14 löytyneestä syövästä. Se oli melkoista aikaa. Silloin syöpäkuplaan ei liu’uttu, sinne suljettiin varottamatta koko perhe.   Ne

Olisipa meillä lapsen oikeuksien päivä joka päivä. Tulisipa jokainen lapsi kuulluksi. Tulisi nähdyksi. Halatuksi. Kohdatuksi. Olisipa jokaisella lapsella syödäkseen. Syödäkseen vatsansa täyteen. Syödäkseen yhdessä. Valmistettua. Terveellistä. Herkkujakin. Kysyttäisiinpä jokaiselta lapselta joka päivä mitä kuuluu, miten menee. Kuultaisiin lasta. Kuunneltaisiin. Keskusteltaisiin. Otettaisiin kuultu huomioon. Kuulisipa jokainen lapsi joka päivä miten tärkeä hän on. Miten Rakas. Miten arvokas. Ainutlaatuinen. Olisipa jokaisella lapsella joka päivä turvallinen olo. Tuntisi olevansa turvallisessa paikassa. Hyvässä hoidossa. Hyvissä käsissä. Turvassa. Saisipa jokainen lapsi olla juuri sellainen kuin on. Saisi olla omanlaisensa. Sellainen, kun haluaa. Arvokas itsenään. Arvostelematta. Lokeroimatta. Saisipa jokainen lapsi haaveilla suuria. Kulkea kohti unelmia. Uskoa niihin. Toteuttaa. Saisipa jokainen lapsi leikkiä. Leikkiä

Eilen illalla sanoin miehelleni haluavani sukeltaa kuplaan, jossa on lämmintä, pehmeää, valoisaa, kaunista ja ennen kaikkea huoletonta. Voisi hetken vain kellua huolettomassa olotilassa ja hengittää vapaasti, sulkea muun maailman ulkopuolelle ja olla tietoinen vain kaikesta kauniista ja hyvästä. No, eihän se elämässä niin helposti käy. Läheskään aina ei voi edes karata kuplaan vaikka miten haluaisi. Ja sitä tarvitsisi. Koska velvollisuudet. Viime viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Kiirettä, murhetta, suorittamista, migreeniä ja väsymystä. Pääasiassa kalenteri on täyttynyt mukavista asioista: on ollut mukavaa vertaistoimintaa, järjestöpäiviä, ihania töitä, inspiroivia opiskeluja, lapsen harrastuksia jne. Mutta kuten jo aiemmin todettu, liikaa kivaakin on liikaa. Siihen kivaan on valitettavasti kietoutunut myös läheisen ihmisen sairaus, joka nyt rytmittää meidänkin perheen elämää. Tietysti. Toisinaan tulee hetki, kun tuntuu, että nyt riitti. Ei enää yhtään murhetta tähän