Iskä
Iskä. Sä kuolit. Kesäkuisena aamuyönä. Lempihoitajasi vierelläsi. Vain kaksi viikkoa syöpädiagnoosin jälkeen. Aivan liian aikaisin. Aivan liian nopeasti. Iskä. Kesä on mennyt sumussa. Niinhän sen tällaisessa tilanteessa kuuluukin. Surusumussa. Miten voi mieli käsittää tapahtuneen? Miten voi hyväksyä? Ymmärtää? Mielen täyttää suru. Kiukku. Lohduttomuus. Epäusko. Iskä. Kesäkuun alussa kävit meillä kylässä. Syntymäpäivillä. Omin jaloin. Oli tiistai. Selkäsi oli kipeä. Huolestuin. Olit meillä kuitenkin ajan kanssa, seurustelit. Toit pienelle seikkailijalle makuupussin. Minulle oliiviöljyä. Sitä parasta. Perjantaina menit päivystykseen. Et enää palannut sairaalan seinien ulkopuolelle. Et enää kävellyt. Juhannuksena vielä söit mansikkakakkua. Söit myös sen päällä olleen viisapilan. Neliapilan laitoit muistikirjan väliin. Seuraavalla viikolla nukuit pois. Iskä. Kaiken haastavuuden, surullisuuden, epäuskon, epätoivon keskellä, teit meille asiat helpoksi. Niin helpoksi kuin siinä tilante