Iskä

 

 Iskä.

Sä kuolit.

Kesäkuisena aamuyönä. Lempihoitajasi vierelläsi.
Vain kaksi viikkoa syöpädiagnoosin jälkeen.
Aivan liian aikaisin.
Aivan liian nopeasti.

Iskä.

Kesä on mennyt sumussa.
Niinhän sen tällaisessa tilanteessa kuuluukin.
Surusumussa.
Miten voi mieli käsittää tapahtuneen?
Miten voi hyväksyä?
Ymmärtää?

Mielen täyttää suru. Kiukku. Lohduttomuus. Epäusko.

Iskä. 

Kesäkuun alussa kävit meillä kylässä. Syntymäpäivillä. Omin jaloin.
Oli tiistai. Selkäsi oli kipeä. Huolestuin.
Olit meillä kuitenkin ajan kanssa, seurustelit.
Toit pienelle seikkailijalle makuupussin. Minulle oliiviöljyä. Sitä parasta.
Perjantaina menit päivystykseen.
Et enää palannut sairaalan seinien ulkopuolelle. Et enää kävellyt.
Juhannuksena vielä söit mansikkakakkua.
Söit myös sen päällä olleen viisapilan. Neliapilan laitoit muistikirjan väliin.
Seuraavalla viikolla nukuit pois. 

Iskä. 

Kaiken haastavuuden, surullisuuden, epäuskon, epätoivon keskellä, teit meille asiat helpoksi.
Niin helpoksi kuin siinä tilanteessa voi.
Kun ei voida hoitaa.
Kun edessä oli lopullisuus.

Olit rauhallinen, levollinen, viisas.
Sinä puhuit.
Puhuit kaiken.
Puhuin kaiken.
Se yhteys, joka meillä oli... Iskä. Se oli vahva. Se kantaa.

Iskä.

Kiitos. 

Kaiken tämän keskellä, surun ja epätoivon keskellä, kiitollisuus on kovin vahvasti läsnä.
Kiitollisuus kahdesta viikosta, jonka saimme sinua hyvästellä.
Kiitollisuus keskusteluista.
Kiitollisuus perheestä, perheyhteydestä, rakkaudesta.
Monesta kiitin sinua siinä sairaalavuoteesi vieressä:
Kiitin avusta, kannustuksesta, luontosuhteesta, opeista, retkistä, kasvatuksesta, luottamuksesta.
Kiitin siitä miten hieno pappa olet ollut.
Kiitin elämästä, kaikesta.

Iskä.

Sun hautajaiset oli kauniit.
Aivan sun näköiset.
Puinen arkku. Luonnonkukkia päällä.
Teimme itse luonnonkukista kimput.
Laulettiin Maa on niin kaunis ja Lapin kesä.
Soitettiin Täällä pohjantähden alla ja Nocturne.
Pietiäisen Sanna esitti "Mun sydämeni tänne jää".
Pappi puhui niin hienosti, puhui sinusta. Hän oli tarkoin meitä kuunnellut.
Kannoimme arkun itse, me lapset, puolisomme ja meidän pojat.
Vietimme muistotilaisuuden mökillä, sun laatiman kutsuvieraslistan mukaan.
Söimme kalakeittoa.
Joimme kahvit.
Muistelimme sua.
Katsoimme valokuvakirjoja.
Oli lämmin tunnelma.

Iskä.

Lupasimme pitää äidistä huolen.
Lupasimme paljon tärkeitä asioita.
Ne lupaukset on helppo pitää.
Kerroimme, että puhumme sinusta paljon.
Että elät puheissamme.
Lupasin, että itkemme silmät päästämme. 

Olit pahoillasi, että aiheutit tällaisen murheen.
Tiesit, että meihin sattuu.
Ei se sinun vikasi ollut.
Sanoit niin itsekin.
Me tiedämme sen.

Te lapset pärjäätte kyllä, sanoit.
Teillä on päätä ja ymmärrystä, sanoit.
Kiitos siitä luottamuksesta.
Iskä. Ihan koko aikaa en kuitenkaan jaksais pärjätä.
Ja pärjään kuitenkin. Välillä kontaten. Välillä pystyssä.

Lupasit tulla  neuvomaan.
Se nauratti meitä molempia.
Olit juonessa mukana, kun pyysin, että tulisit välillä kertomaan, että sulla on kaikki hyvin.
Pidähän sinäkin lupauksesi. Jooko?

Iskä.

Juttelen sulle metsässä.
Meinaan lähettää videon tanssivista kaloista ja Korianteri-pellosta ja telttaretkeltä.
Äiti ja veli tekee samoin.
Meillä on sulle paljon asiaa. Kerrottavaa ja kysyttävää.
Haluan uskoa, että näet ja kuulet. 

Viimeisinä päivinä sanoit: "Muistakaa käydä katsomassa kaikkia mielenkiintoisia paikkoja."
Voi Seikkalija-isäni.
Me muistamme.