Terveisiä syöpäkuplasta

 

Siellä vietimme tämän päivän. Syöpäkuplassa. Tai oikeastaan liu’uimme sinne hiljalleen, kun tiedostimme kontrollipäivän lähestyvän. Liukuminen alkoi lapsella viimeistään verikoe-päivänä, äidillä jo aiemmin. Se on vittumainen kupla. Se ahdistaa, pelottaa ja surettaa. Se on kupla, jonne aika ajoin joutuu. Sinne ei halua ja kuitenkin haluaa. Kaikessa kauheudessaan, se on oikein hyvä kupla. Ja tarpeellinen.

Viisi vuotta sitten elimme hyvin erilaista arkea. Tähän aikaan vuodesta odotimme kuin kuuta nousevaa erityisjärjestelyin hoidettua kauppakäyntiä, jotta pieni kalju poika pääsisi itse valitsemaan joulukalenterin ja leluja. Elettiin infektioeristyksessä eikä ihmisten ilmoille ollut mitään asiaa ilman erityisjärjestelyjä. Ei kauppaan, ei päiväkotiin, ei hoploppiin, ei uimahalliin, ei yleisötapahtumiin, ei, ei, ei…

Tämä johtui kesäkuussa -14 löytyneestä syövästä. Se oli melkoista aikaa. Silloin syöpäkuplaan ei liu’uttu, sinne suljettiin varottamatta koko perhe.  Ne monet siirtymiset selvitettäessä lapsen oireita: matkat erinäisiin tutkimuksiin pitkin sairaalan käytäviä ja tunneleita trukin kyydissä, lukuisat pistokset, koepalat ja nukutukset, tutkimukset ja ihmettelyt, ovat kirkkaina mielessä. Ja samalla eräänlaisessa usvassa. Pienen pojan kysyvä katse, kärsivä ilme, lohduton itku. Oma avuttomuus ja jostain syvältä kumpuava rohkeus. Sen kaiken muistan varmasti aina.

Ne kaksi vuorokautta ennen diagnoosia vilisi silmissä tänäänkin kulkiessani pojan kanssa sairaalan tunnelia. Se pelko ja ahdistus tuntui kropassa. Muistin asioita tarkasti, tunsin sen väsymyksen ja pelon. Muistin vahvan tunteen äidinvaistosta, joka silloin tavallaan oli tyytyväinen, että kohta tiedetään.  Samalla kiitollisuus ja onni täytti sydämen. Nyt kuljimme hymyillen omin jaloin käsi kädessä samaa tunnelia.

Se elämä kuplan sisällä tuntui tutulta ja turvalliseltakin istuessamme tänään lasten hematologisen osaston leikkihuoneessa. Osaston, joka oli pelastaja ja turvasatama sairauden ajan. Paikka, jonne ei halunnut, mutta missä oli hyvä olla. Missä syntyi ystävyyttä, uusia suuntia, ajatuksia. Paikka, jossa ei tarvinnut selillä.

Tänään kävimme monessa huoneessa, vastasimme moniin kysymyksiin, kuulimme monet tulokset ja saimme tuntea olevamme edelleen turvassa. Kuljimme siinä kuplassa ahdistuksen kanssa onnellisina. Kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Päivän ennen diagnoosia poika 6v kirjoitti runon:

”Meillä on ihmeellinen perhe.
Ihmeellisessä perheessä tapahtuu outoja juttuja.

Ja kivoja juttuja.

Ihmeellisessä perheessä tapahtuu tosi rakastavaisia juttuja.
Ihmeellisessä perheessä on onnellinen loppu.”

Onnellisesta lopusta tämä ihmeellinen perhe on onnellinen.

Ja sydämissämme ja muistoissamme ovat he, joilla loppu ei ollut onnellinen. Milloinkaan emme voi tietää, emme milloinkaan. Keneen osuu ja miten käy. Ei ole halusta tai taistelusta kiinni. Paskaa tuuria se on. Tauti, joka ei armoa tunne.

Kupla puhkeaa, läksyt ja pyykit kutsuvat. Hyväpahakupla sulkee meidät sisäänsä toivottavasti vasta vuoden kuluttua. Langettaakseen kiitollisuuden ja raukeuden silloinkin. Siihen asti pyrimme muistamaan sen itse.