Mikä onkaan tärkeintä?

What do you want to do ?

New mail

Nyt se iski meille ensimmäistä kertaa tänä poikkeuksellisena aikana. Lapsella on pieni nuha. Silloin tällöin niistetään, siinä kaikki. Ei mutinoita, hän jää kotiin. Normaaliaikanahan hän olisi päiväkodissa muiden nuhanenien joukossa. Yhden oireettoman päivän jo olimme kotona. Ei niiston niistoa. Kunnes oli päiväkodissa jälleen aivastanut ja niistänyt.

 Voi v*##u! oli reaktioni, kun soittivat. Siinä istuin bussissa matkalla töihin, johon en sitten pääsekään. Mielessäni kiroilin, hyppäsin bussista ulos, lähdin marssimaan autolle. Taivas repesi. Soitin työparilleni, pahoittelin, lupasin palata töihin suklaan kera.

Yhtä aikaa hävetti. Enkö nyt muka osannutkaan arvioida lapseni kuntoa oikein? Hain lapsen, pahoittelin. Sain ymmärrystä. Matkalla kotiin lapsi kertoi, että kerrankin hain hänet oikeaan aikaan. Nauratti. Haen hänet A I N A väärään aikaan, isä oikeaan. Pikkuhiljaa käyrä alkoi laskea.

Laitoin kotona töihin ohjeistukset päivään, vastailin pariin viestiin ja istahdin lapsen kanssa sohvalle. Lastenohjelmat antoivat aikaa hoitaa työhommat kuntoon, valmistella jo tulevaakin. Käyrä alkoi piirtää tasaisempaa viivaa.

Siinä istuessa sen taas tajusin, olen juuri siinä missä kuuluukin. Oman lapseni kanssa kotona. Mikä siinä niin kiukuttaakin? Minkäs sille mahtaa, jos tauti iskee. Eihän se lapsen vika ole, jos nenä vuotaa. Ei minunkaan. Ei varmaan kenenkään. Jotakuta olisi kuitenkin kiva syytellä. Ihan vaan jotta oma olo helpottuisi.

Mutta mikä se on? Se tunne, että niin kovasti ketuttaa soittaa töihin, että sori, lapsi sairaana. Siellä kyllä ymmärretään. Minäkin aina ymmärrän muita vastaavassa tilanteessa. Muistuttelen, että ”sun paikkas on nyt kotona”. Mutta omalla kohdalla ensireaktio on ärsytys ja kiukku. Tiedän, että en ole yksin tämän tunteen kanssa. Varmasti enemmistö vanhemmista tuntee näin. Sen lisäksi tietysti, että on kurjaa, kun lapsi on sairaana.

En koe olevani korvaamaton. Tunnollinen kyllä. Tiedän, että ilman minua pärjätään kyllä. En edes ajattele, että olisin huono jäädessäni kotiin. Ehkä kuitenkin ajattelen, että ainakin oma pakkani sekoittuu, kun en ole töissä. Että asiat sujuu helpommin, kun voi pitää langat omissa käsissään. Että työkaverit pääsevät helpommalla, kun eivät joudu omaa osaani hoitamaan omiensa ohella. Voisikohan se olla niin, että työminäni ruoskii äitiminääni ja synnyttää kiukun? Hhhmmmm…

Työminälle töissä lauman kaitseminen, ohjaaminen ja opetus on kaiken keskiössä. Se on laumani, jonka eteen paiskin töitä kaikella rakkaudella. Tiedän ja tunnen jokaisen pienen tavat ja tarpeet, haluan tehdä parhaani. Äitiminä, se suurin osa minusta, tietää paikkansa omien lapsiensa kanssa. Mikään ei mene heidän edelleen. Senpä takia onkin niin ristiriitaista tuntea harmitusta ollessaan sairaan lapsen kanssa kotona.

Mutta onhan tässä sekin puoli, että tämä äiti on istunut siinä sohvan nurkassa sairaan lapsen kanssa kakkunsa jo kertaalleen. Kovimman kautta. Enää ei haluta. Mielen valtaa muistot. Ei enää kiitos. (Tästä olen kirjoitellut aiemmin, löydät vanhoja selaamalla.)

No, huomenna menen töihin. Puen työviittani päälle ja huokaisen sen osalta. Äitiviitan ojennan omalle äidilleni, joka ottaa kopin nuhanenästä. Vaikka oikein paikkani olisi kotona, ei ole lainkaan väärä paikka siellä töissäkään.