Äidin mietteitä lapsen pyöreistä

                                              

Lapseni täyttää tänään pyöreitä, 20 vuotta. Muistan hyvin, kun juhlimme ensimmäisiä pyöreitä. Vietimme kaverisynttäreitä pihalla, paistoin munkkeja ja grillasimme makkaraa. Sukulaissynttäreillä oli väkeä paljon ja sankari oli kovin onnellinen. Syntymänkin muistan, jotenkin. Syntymäaikaa en muistanut hänen sitä eilen kysyessä.

Niin se aika vierii, voi jälleen todeta. Pienen ikäkriisin poikasen tunnen itse näistä pyöreistä. Pakosti se kertoo omasta iästä ja koetuista vuosista melko paljon.

Ja totisesti on eletty tuon lapsen kanssa. Olen hänestä ennenkin kirjoittanut, yleensä melko kauniisti, elämäni opettajana, erilaisena, arvokkaana lapsena. Ja kaikkea tätä hän onkin. Elämäni haastavin ja antoisin koulu. Ja niin saakelin raskas.

Olen nämä 20 vuotta ajatellut, että oma lapsi lähtökohtaisesti hoidetaan itse. Pitkään arki erityislapsen kanssa oli vain ja ainoastaan normaalia. Eihän vertauskuvia ollut eikä hän varsinaisesti milloinkaan ole rajoittanut elämää. Kehitysvammaisuus ei ole ollut este liikkumiselle, osallistumiselle, elämälle yleensäkään. Se on vain antanut siihen lisämausteensa.

Tällä viikolla vietettiin omaishoitajien päivää. En ole enää omaishoitaja, mutta olen toiminut esikoiselle tuossa roolissa reilut 15 vuotta. Keskimmäisellekin reilun vuoden. Lapsi oli jo kouluikäinen, kun omaishoitajuus myönnettiin. Tai eipä sitä kukaan tarjonnutkaan ennen. Enkä osannut pyytää, koska eihän meillä mitään tarvetta sellaiselle ollut. Kunnes istuimme keittiön pöydän vieressä kaupungin vammaispalvelun työntekijän kanssa ja kävimme arkeamme läpi. Oli kuulemma ilmeistä, että omaishoitajuudelle on kaikki perusteet. Olisi ollut jo vuosia. Meille niin tavallinen arki, olikin heidän mittareilla hyvin kuormittavaa.

No, olihan se. Mutta sitä se oli. Arkea, välillä kiristelyä ja väsymystä, mutta normaalia arkea. Siitä kuitenkin muuttui kuormittavammaksi lapsen kasvaessa. Ympärillä alkoi olla lapsia, perheellisiä ystäviä ja näin millaista arki normaalisti kehittyvän lapsen kanssa on. Ohhoh, olihan se erilaista.  Nyt kun elämme jo aikuistuneen lapsen kanssa, voisi kuvitella, että kuormittavuus olisi jo menneen talven lumia. Niin totisesti toivoin. Mutta ei, ei todella.

Hän on ollut elämässäni lähes puolet omista vuosistani. Väkisinkin olen kasvanut. Olisin muutenkin, mutta hän on vauhdittanut, syventänyt ja tuonut monia eri tasoja tuohon kasvuun. Aiemmin, toisen lapsen kohdalla kirjoitin siitä miten murheet kasvavat lapsen kasvaessa. Eikä tämä erilainen, omanlainen esikoinen poikkeusta tee. Voisin jopa väittää, että helpompaa oli kuljettaa monta kertaa viikossa terapiaan ja pitää arjen rutiineista tiukasti kiinni hänen ollessaan pieni lapsi. Nyt kun kauko-ohjaan, tuen kilometrien päästä, yritän tukea itsenäistymisessä, kannustan omiin juttuihin ja opettelen antamaan muille enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan, hän kiristää otetta,  vaatii äidiltä paljon. Stressi vahventaa pakko-oireitaan, se saa puhelimen pirisemään hvyin usein.

Jaksan melko usein olla rauhallinen. Mutta en aina. Melko usein voin olla päivän viidestätoista puhelusta rauhallinen neljätoista, sitä yhtä en sitten aina jaksakaan. Menee hermo jankkaamiseen ja raportointiin. Menee hermo omaan hermojenmenetykseen. Koska mikään hänen piirteistään, pakko-oireistaan, vaativuksistaan tai erityisyyksistään ei ole hänen vikaansa. Hän pärjää niiden kanssa, ympäristön ne haastaa. Ja sehän on silloin meidän ongelma. Miten haastava ongelma onkaan!

Vuosien aikana olen oppinut olemana armollinen itselleni. En enää moiti itseäni jokaisesta hermojen menetyksestä, annan itselleni jo luvan lähteä matkalle ilman häntä, uskallan sanoa ääneen, että raskasta on. Matka tähän on ollut pitkä, oppi on mennyt perille vasta viime vuosina.

Mutta valita en. Tai toki valitan ja kerron miten meni hermot. Mutta en valita lapsesta. En ole milloinkaan jaksanut vauhkota miten on raskasta ja miten kehitys etenee tms. Sen takia en hänen kanssaan juuri verkostoitunut vertaistukirintamalla. Kuvittelin niiden piirien olevan sellaista jeesustelua ja valitusta, että kiersin kaukaa. Luultavasti olin aivan väärässä, olisin varmaan saanut paljon arvokasta tukea ja tietoa vertaisistani äideistä. Sen sijaan kuljimme siellä missä muutkin lapsiperheet ja elimme pojan hyvää lapsuutta. Onnellisena hän on kasvanut, hyvissä päiväkodeissa ja kouluissa saanut oppinsa, aivan parhailta terapeuteilta saanut apua kehitykseensä, ihanat naapurit ovat ottaneet hänet aina omakseen. Hän on kasvanut rakastettuna. Monia on siitä kiittäminen. Se, jos jokin, on helpottanut hänen äitinä olo paljon. Kiitos.

Jos voisin antaa itselleni jotakin neuvoja vuosien taakse, tärkeimpänä pyytäisin luottamaan itseen. Kannustaisin pyytämään apua ennen kuin väsyttää, aina kun sitä tarjotaan ja siinä välissäkin. Kertoisin, että itselle pitää olla armollinen. Kertoisin, että hyvin sä vedät.

Huomaan herkistyväni ajatellessani näitä vuosia hänen äitinään. Nuori nainen olin äidiksi tultuani, hänen kanssaan opettelin kaiken.  Onneksemme saimme diagnoositkin vasta leikki-iässä ja ripotellen vuosien mittaan. Saimme nauttia ja opetella vauva-ajan ns. normaalin lapsen kanssa, kasvaa siinäkin itse. Rakkaus syntyi ja kasvoi ensin, antoi voimia tuleviin haasteisiin.

Eilen etsin hänelle tietoa, mihin aikaan hän on syntynyt. Siinä etsiessä selailin hänen vanhoja kuvia, aarteita, muistoja. Vuodet vilisi silmissä. Kiitollisuus ja ylpeys, rakkaus ja ymmärrys, väsymys ja surukin, monet tunteet myllersivät. Päällimmäisenä onni siitä, että kuvissa näkyvä pilke ja valo silmissä sekä hymyn kokonaisvaltainen ympäristön valaiseminen ovat säilyneet aivan pienestä pojasta asti. Kun kuuntelin tämän hetkisen opettajansa kuvailua pojasta, tunnistin hänet samaksi pieneksi pojaksi, joka aikoinaan aloitti peruskoulun. Maailma on kasvattanut, mutta parhaimmat puolet säilyttänyt.

Kirjoittamani piti välillä siitä miten hänen kanssaan elämä ei ole ruusuilla tanssimista, miten väsynyt toisinaan kanssaan olen, miten hän haastaa koko perheen ja saa surulliseksikin. Piti kertoa miten vaikeaa on, kun 2-kymppinen mies onkin vain pieni poika, joka tavallaan kasvaa, muttei kuitenkaan kasv. Huomaan kuitenkin jälleen kirjoittaneeni aurinkoisin ottein. Se kertonee siitä millainen hän on. Kaikessa haastavaisuudessaan niin pirun ihana. Että hermot menee.RakasRaskas.

10 vuotta sitten silloinen naapurin pariskunta kirjoitti hänelle laulun. Löysin sen eilen ja nyt haluan jakaa sen teillekin. Ihana laulu, jonka he syntymäpäivän aamuna lauloivat pojalle terassillamme, mies soitti kitaraa, vaimo lauloi. Ja minä itkin.

”Aamulla, kun heräät, äidille sä hymyilet. Olet sankari, kun sadepäivän valaiset.

Isälle kun haitarillasi sä soittelet, sydämessä soimaan saat sä sadat sävelet.

  ::Tänään Leevi, sä olet sankari! Paljon onnea musiikin makuista.

Mutta muista, et ole sankari vain tämän päivän, vaan koko elämän.::

Pienen veljen hartiat, kun painuu kumaraan, häntä lohdutat, ”Ei tätä jäädä suremaan”.

Naapurinkin tytön päivään sinä ilon tuot, hellän katseesi kun silmiin pienen tytön suot.

::Tänään Leevi, sä olet sankari! Paljon onnea musiikin makuista.

Mutta muista, et ole sankari vain tämän päivän, vaan koko elämän.::