Yhtä luopumista

 

”Rakas, se on elämää”, sanoi mieheni.
”Ei ole luopumista, on irti päästämistä”, totesi ystäväni.
”Jotain uutta ja hyvää mahtuu tilalle”, muistutti hieroja.

Kaikki he ovat oikeassa. Ja kaiken tuon ymmärrän ja tiedän. Ja silti olen kaikesta luopumisesta hiukan suruissani.

Olen helposti kiintyvä ihminen. Heittäydyn ja teen aina täydellä sydämellä. Kiinnyn ja irti päästäminen on vaikeaa. Ja haikeaa.  Samasta syystä saatan uuvuttaa itseni. Kun itsestään antaa kaiken ja vähän päälle, takki tyhjenee helposti.

 

Viime aikoina on luopumiset, irti päästämiset kasaantuneet. Jouduin päästämään irti ihanasta työpaikasta, ulkosaariston lumosta viime vuoden lopulla. Kirjoitin siitä oman postauksenkin. Heittäydyin ja antauduin työhön avoimin sydämin ja sain siitä paljon. Luopuminen oli itkettävän haikeaa. Olin kiintynyt lapsiin, työyhteisöön, työmatkoihin, saaristoelämään ja vapauteen tehdä työtä. Vaikka järki sanoi, että vain työtä. Sydän ei olisi halunnut päästää irti. Päästin pakosti ja sain tilalle erilaista, mutta jälleen hyvää. Sain uudet lapset, uuden työyhteisön, uuden työmatkan, uudelleen rakennettavan arjen, uuden tavan tehdä työtä. Sain hyvää.

Lähiaikoina luovuin monen vuoden luottamustehtävästä, Sykerön toimikunnan puheenjohtajuudesta ja toimikuntalaisuudesta. Todella vaikea luopuminen. Tai ehkä tähän sopii se irti päästäminen paremmin. Osasin päästää irti, antaa tilaa jollekin muulle. Sellaiselle, joka ei ole vielä tullut. Sykerö on täyttänyt perheemme kalenterin kuuden vuoden ajan, täyttänyt oman aikani palkkatyön lisäksi niin hyvin, ettei tekemisen puutetta ole ollut. Olen tehnyt sitä täydestä sydämestäni, suuremmalla intohimolla kuin mitään (vapaaehtois)työtä milloinkaan ennen. Sykerö, jos jokin, on ollut sydämenasia. Vaikka se on aikaa ja voimiakin vienyt, se on antanut paljon enemmän. Puheenjohtajuudesta luopuminen on ollut korona-vuoden pituinen surutyö, tavallaan lempeä ja hidas irtipäästäminen toiminnan ollessa melkein kokonaan jäissä. Mutta kyllä on haikeaa, surullistakin. Ja samalla helpottavaa.

 

Tällä viikolla esikoiseni valmistuu ammattiin Kiipulan ammattiopistosta. Hän on koulua käynyt kolme vuotta. Koulua, joka on ollut ensiluokkainen. Henkilökunta, joka todella osaa hommansa. Heihin on voinut luottaa sekä äiti että poika. Lapsi on ollut hyvissä käsissä, hän on saanut siivet, ylittänyt itsensä moneen kertaan, saanut opetella rauhassa, omalla tavallaan, omilla taidoillaan. Rakastuin Kiipulaan jo ensimmäisellä kerralla käydessäni. Joka kerta sinne on ollut mukava palata, huomata miten lapsi on kotonaan, turvassa. Ja nyt se kaikki päättyy. Kyynel silmässä kirjoitin lapsen tärkeille aikuisille kortteja, en löytänyt tarpeeksi sanoja kiittääkseni. Ehkä mummin kutomat villasukat lämmittävät ja muistuttavat heitä siitä, miten suuren jäljen he ovat meidän nuoren miehen elämään jättäneet.

Keväällä saan luopua, päästää irti jälleen yhdestä joukosta lapsia. Heistäkin on tullut jo hyvin tärkeitä. Päästän irti myös luonto-ohjaaja-opinnoista. Niin mielelläni nekin uudet, samanhenkiset ihmiset pitäisin kuukausittaisissa koulupäivissä mukana elämässäni ikuisesti.

Tunteellisena, kiintyvänä ihmisenä elämä on välillä suurta itkua. Ehkä se on tutun ja turvallisen katoamisesta syntyvää epävarmuuden pelkoa. Mutta pitkälti se on ihanista ihmisistä luopumista. Se on myös suurta kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, mitä on kohtaamisissa ja ihmisiltä saanut. Kiitollisuutta siitä turvallisuuden tunteesta, tuesta ja lämmöstä, jota on saanut kokea. 


Jokin uusi saa tilaa. Avaan oven. Kalenteri on ihanan tyhjä, täytän sen lempeydellä ja hyvinvoinnilla. Lapsi sai töitä ja voi keskittyä asumisyksikköön ja työpaikkaan sopeutumiseen, loppuelämän suunnitteluun. Vapaaehtoistyössä taidan antaa valtakunnallisuudelle mahdollisuuden. Kannan irti päästämiäni lämmöllä muistoissa ja otan niistä omat oppini jatkoon. Itken taas hetken, kiitän ja jatkan eteenpäin.

Ovi saa olla auki. Tässä on hyvä.

 






 

What do you want to do ?
New mail

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun fibro tuli taloon

Onnea lapseni, teinini

Kolme täsmäneuvoa