Nokipannukahvia ja elämää

Sain edellisestä kirjoituksesta niin monta viestiä koskien sosiaalisen median "totuutta", että päätin tarttua aiheeseen heti. Aihe, jonka varmasti ainakin lähes jokainen tunnistaa ja silti ainakin välillä saa itsensä kiinni sen harhaisiin totuuksiin uskomisesta.  Eilen kirjoitin, että on männä kesänä vituttanut somea selatessa muiden ihanat retket ja aktiivinen elämä. Ja totesin samaan hengenvetoon, että ymmärrän kyllä ,ettei somessa ole koko totuus. Tästä lauseesta sain monen monta viestiä. Kiitos niistä! Aamuhetki. Päivän lempihetki pienen mytyn kanssa. Näin varmasti kirjoittaisin Insta-päivitykseen. Se olisi totta. Vaan ei koko totuus. Tulin ehkä hieman surulliseksikin näistä viesteistä. Oli kurja kuulla miten Instassa julkaistut ihanat rapujuhla-kuvat eivät ollutkaan koko totuus. Oikeassa elämässä kuormitus on niin kova, että on pitänyt puntaroida sairasloman tai lomautuksen välillä. Sain myös viestin, että ihanien face-muistojen jakamisen takana onkin ääretön suru aviok...

Aina ei mene kuin kuvitelmissa. Ei niin kuin siellä Strömsössä. Ei kuten vuosi sitten tähän aikaan. Tai ei niinkuin toivoisi. Elämäksi sitä kutsutaan. Niin se on. Ja  nyt on niin.  Vuosi sitten aloitin saariston sydämessä työt. Takana oli todella hieno kesä. Akut oli ladatut, mieli avoin, kroppa oli terästä. Mieli kirkas ja levollinen. Syksystä tuli upea. Se oli yhtä flow-tilaa, mielessä ja kropassa. Näin kuvittelin, ainakin toivoin,  olevan myös tänä syksynä. Mutta ei ole vuodet kaksosia. Ei laisinkaan. Ei ollut kesä palauttava, ei laisinkaan. Oli kipuja ja stressiä. Oli surutyötä ja murhetta. Oli myös hyviä hetkiä toki, ne olivat ihania. Mutta palauttaviksi ei niistä ollut. Syksy saapui. Alkoi työt, intoa piisasi, mutta käsijarru pysyi tiukasti päällä.Stressiä syytin, palauttamatonta kesää,fibromyalgiaakin. Hän kun ei tuosta stressistä pidä.  Tuli rinkula. Selvisi syy. Vaikka lienee stressillä, surulla, murheella ja fibrollakin syynsä, yksi suuri syyllinen olikin b...