Somen pintaraapaisut, osatotuudet - muistutus

Sain edellisestä kirjoituksesta niin monta viestiä koskien sosiaalisen median "totuutta", että päätin tarttua aiheeseen heti. Aihe, jonka varmasti ainakin lähes jokainen tunnistaa ja silti ainakin välillä saa itsensä kiinni sen harhaisiin totuuksiin uskomisesta. 

Eilen kirjoitin, että on männä kesänä vituttanut somea selatessa muiden ihanat retket ja aktiivinen elämä. Ja totesin samaan hengenvetoon, että ymmärrän kyllä ,ettei somessa ole koko totuus.
Tästä lauseesta sain monen monta viestiä. Kiitos niistä!

Aamuhetki. Päivän lempihetki pienen mytyn kanssa.
Näin varmasti kirjoittaisin Insta-päivitykseen.
Se olisi totta.
Vaan ei koko totuus.

Tulin ehkä hieman surulliseksikin näistä viesteistä.
Oli kurja kuulla miten Instassa julkaistut ihanat rapujuhla-kuvat eivät ollutkaan koko totuus. Oikeassa elämässä kuormitus on niin kova, että on pitänyt puntaroida sairasloman tai lomautuksen välillä. Sain myös viestin, että ihanien face-muistojen jakamisen takana onkin ääretön suru aviokriisin keskellä. Ja kuulinpa myös surullisista terveyshaasteista, uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Kaikki nämä piiloutuvat ihanaakin ihanampien sosiaalisen median kanavissa julkaistujen kuvien taakse. Ja meillä ei ole niistä hajuakaan. Niitä ei voisi mitenkään kuvista päätellä.

Onko siis ihme, että syötettä selatessa herää epämiellyttäviäkin tunteita? Herää kateutta. Herää harmitusta, pienuuden ja huonommuuden tunteita. Herää kiukkuakin. Miksi muilla, miksei minulla? 

Jäin miettimään taas, että miksi fiksu ihminen antaa itseään huijata näin. Inhimillistä. Sitä se on. Toisaalta mieti, että eipä ole minulta pois, jos muilla menee kivasti. Voin olla puolestaan onnellinen. Mutta...kun harvoin se on se koko totuus. 

Kuvassa veljekset, hauska hetki keinulla, kaunis kesäpäivä
ja iloinen tunnelma. #onnellinen
Nooh...sitäkin.
Myös kiire, huoli hetken päästä koittavasta lääkärikäynnistä, väsymys,
nälkä, hetkeä aiemmin ollut kiukkupuuska nuorimmalla jne.

Jäin myös miettimään miksi itsekin julkaisen mieluummin ihania, elämänmakuisia, iloisia ja onnellisia kuvia. Miksen julkaise kuvia itsestäni tai lapsistani kiukkuisina, väsyneinä, nälkäisinä? Miksen näytä elämääni heikkona, rumana? No varmaan ainakin siksi, etten usko kenenkään haluavan nähdä sellaisia kuvia. Ja se ei ole viesti, jota haluan jakaa. Mieluummin jaan julkaisujeni myötä onnea, iloa ja positiivista valoa. Toisaalta, en myöskään halua julkaista mitään hakeakseni sääliä tai luoda mielikuvaa, että "vain valitan". Koska en vain valita. Enkä toisaalta halua luoda virheellisiä mielikuvia.

Ja onhan se totta. Ihanampaa on katsella iloisia, hauskoja ja onnentäyteisiä kuvia. Näiden kautta jaamme kuitenkin paitsi positiivista fiilistä myös vääristynyttä totuutta. Onpas melkoinen maailma. 

Sitten on kuvia, jotka ovat täyttä totta.

Onko se sitten jakajan vai lukijan/katsojan vastuulla millaisen vaikutelman kuva luo? Ehkäpä karhunpalvelusta tehdään molemmille. Tahtomattakin. Niin kauan kuin ihanat kuvat saavat mielihyvähormonit hyrräämään, asiat ovat oikein hyvin. Olipa kuva oma tai jonkun muun jakama. Mutta siinä vaiheessa, kun tunteet saavat tuntemaan oman elämän huonoksi, itsensä huonoksi tai arvottomaksi, pitäisi erityisesti muistaa mikä on koko totuus.

Harvoin näemme kuvan läpi sitä koko totuutta. Se on hyvä tiedostaa. 

Miksikö tästä nyt kirjoitan? Ihan vain muistutukseksi kaikille fiksuille, viisaille ihmisille. Ja muistutukseksi itselleni. Ehkä opiksikin. Saatan jatkossa julkaista rosoisempia elämänmakuisia kuviakin.

Olen ottanut tavaksi selvittää totuuden kuvien takana, kun huomaan itseäni alkavan ärsyttää. Otan puhelimen käteen ja soitan. Laitan ainakin viestin. Ja kuten aina arvelenkin, totuus ei ole koskaan nähtävissä somessa vaan takana on paljon muutakin elämää. Ja toisaalta tunteet, jotka kuva tai kirjoitus minussa herättää, ovat vain minun tunteita ja ajatuksia. Niitä ei julkaisija ole minulle työntänyt, ne ovat minussa syntyneet. 

Tahdonpa vain sanoa, että sä oot hyvä, mä oon hyvä.
Huolimatta somen pintaraapaisuista, joita katselemme.