Uudelleenohjelmointi...käynnissä...

Joskus pitää ohjelmoida pää uudelleen. 
Siinäpä duuni. 
Ei vain haastava, vaan myös kaikenlaisia tunteita herättävä.
Mutta niin vain välillä pitää tehdä. Elämä heittää kapuloita, joita et voikaan vain viskata syrjään. Ne kapulat ovat tulleet ollakseen osa koneistoa. Ja silloin pitää ajatukset järjestää uudelleen. Muuten käy turhan raskaaksi. Aikansa voi pyristellä vastaan. Yrittää väkisin pitää vanhaa yllä. Ja lopulta sitä huomaa, että ei vaan kannata lyödä päätään seinään. 

Mutta vaikka miten monta kirjaa lukisit, podcastia kuuntelisit tai verkkokurssille osallistuisit, vanha totuus on, että ”mikään ei muutu, jos mitään et muuta”. Paljon viisauksia sisältyy edellä mainittuihin keinoihin. Käytäntöön ne siirtyy, kun ne ottaa käyttöön. Kerta eikä kaksi vielä riitä, tarvitaan toistoa.

Mieheni totesi juuri eräänä päivänä, että kyllä pitäisi olla tietoa ja taitoa tuolla lukemisella. Onneksi, ennen kuin ehdin tulistua tuosta töksäytyksestä, hän jatkoi kertomalla, että kyllähän ne luetut toiminnassa myös näkyy. Hyvä niin. Mutta ei se helpolla näy, ei helpolla tule. Eikä se joka hetki ole läsnä. Se uudelleenohjelmointi. Se vaatii aikaa, toistoja, hyväksymistä ja irti päästämistä. Sellaista rypistelyä, sitä se on.

Elämä harvemmin menee minkään käsikirjoituksen mukaan. Nyt kun mietin ympäristöäni, on monessa perheessä jos jonkinmoista haastetta meneillään. Juuri ystäväni kanssa näitä listattiin: työttömyyttä, mielenterveyshuolia, sairauksia, suuria menetyksiä, onnettomuuksia... Näitä tuskin kukaan on suunnitellut. Silti elämä on ne eteen heittänyt ja elämää pitää haasteiden kanssa jatkaa. Ja kun poistaa ei voi, on ne otettava matkakavereiksi.
Joskus voimat riittävät enemmän,
 joskus vähemmän.
Mutta pienistäkin jaksamisista nautitaan.

Hyväksynnän ja sen aiheuttaman surunkin kautta voi päästää irti siitä vanhasta, niistä odotuksista ja uskomuksista, joita on pitänyt tosina. Silloin voi vastaanottaa nykyhetken ja tulevan. Vasta silloin voi lähteä rakentamaan uudenlaista tulevaa. Ja luottaa siihen, että se tuleva voi olla oikeinkin hyvä. Erilainen kuin suunniteltu, mutta hyvä. 

Luin juuri Katri Helenan haastattelun, jossa hän kertoi ylirasituksen kautta ilmaantuneista terveyshuolista, ajatuskelasta, että tässäkö tämä oli ja lopulta tilanteen hyväksynnästä ja siihen sopeutumisesta. "Tulin siihen tulokseen, että hyväksyn kaiken mitä tulee." Hän kertoi apunansa olleen päivittäiset mindfulnes-harjoitukset, jotka auttoivat häntä juuri tuossa mainitsemassani uudelleenohjelmoinnissa. Harjoitukset auttoivat ymmärtämään, että hän voi itse vaikuttaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa.
Arvanet varmaan, että omaan elämään tämäkin teksti peilaa. Kyllä. Tätä hyväksynnän ja irti päästämisen työtä on tehty. Krooninen väsymysoireyhtymä on tuo kapula meidän perheen rattaissa. Se toiminnallinen, liikkuva ja seikkailuntäyteinen tulevaisuus ei näillä rattailla ole kuljettavissa siinä määrin ja sillä tavoin kuin olimme kuvitelleet. On pitänyt hyväksyä se, että kaikki ei ole omissa käsissä. Pitänyt hyväksyä se, että seikkailut ovat jatkossa hyvin erilaisia. On pitänyt päästää irti kaikista ennakko-odotuksista, joita meillä oli tulevaisuudesta. Ja alkaa rakentaa luottamusta, että kaikki menee kaikesta huolimatta hyvin.
Onneksi matkalla on myös lääketieteen ammattilaisia,
 joiden vastuulle voi luottaa lapsen fyysisen terveyden. 

Apuna tässä työssä ovat olleet niin Minkkisen Sami, Tykän Karita kuin Palomäen Karitakin. Ammattilaisia, asiansa osaavia ihmisiä jokainen. Arvostan. Heidän harjoitukset mielen hyvinvoinnin eteen, heidän oivallukset ja kirjoitukset ovat antaneet monia työkaluja omassa uudelleenohjelmoinnin työssä. Hekään eivät vaan voi tulla pääni sisään uudelleenohjelmoimaan ajatuksia saati pitämään kädestä. Työ pitää tehdä itse. Aikansa voi ryvetä ja varmasti on hyväkin ryvetä, surra suru pois. Ja sitten lähteä tekemään työtä hyväksynnän kanssa. Luottaa elämään. Tuo työ on kesken. Tulee vielä olemaankin. Pienin askelin se vie eteenpäin. 

Se kasvaa mitä kylvämme. Tämä on niin totta. Kiitollisuudessa on paljon voimaa. Kiitollisuus niistä pienistäkin hyvistä asioista. Hyvä elämä koostuu usein hyvin yksinkertaisista seikoista. Avoimuus elämää kohtaan, lapsenomainen uteliaisuus. Mitä vain hyvää voi tapahtua. Yksi diagnoosi ei voi määrittää koko elämää. Se ehkä rajoittaa, mutta ei se hyvää poista. Ja rakkaus. Voimista suurin. 
Omien unelmien ja odotusten murskautuminen, niistä syntyy ongelma, johon helposti jäämme jumiin. Onneksi aina voi lähteä kohti uusia unelmia, löytää keinoja hyvään elämään, löytää uusia ratkaisuja ja tapoja. Sen sijaan, että suoritamme paranemista, elämää, kuntouttamista ja tsemppaamista, voisimmekin elää hyvää elämää tämän kapulan kanssa. Siinä on tavoitetta tulevaan, siinä on unelma, jota kohti kuljemme. Kohti uudenlaista hyvää elämää.

Ajattelen, että jotakin tästäkin opimme.
Kerron, kun keksin.
Ainakin huomasin taas kirjoituksella tsemppaavani itseäni. 
Miten hyvältä se tuntuukaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Varjoa ja valoa

Nyt on näin - olkoon niin