Elämänmakuinen äitiys
Kun on viimeksi kirjoittanut kuolleelle isälleen, on kynnys uuteen kirjoitukseen ollut kovin korkea. Kun oikein mikään ei ole tuntunut sen arvoiselta, että voisi jatkaa kirjoitusten ketjua olematta liian kevyt. Vaikka elämähän jatkuu, vääjäämättä. Suru sylissä. Mutta se jatkuu. Ja se mikä säilyy ihan joka hetki on äitiys. Äitiys pitää vahvasti kiinni hetkessä ja elämässä. Surun aikanakin.
Kiitollisuudesta tähänkin äitiyden puoleen, siihen miten se on ollut suuri voimavara suuressa surussa, tuli vahvasti olo, että nyt haluan kirjoittaa. Äitienpäiväaamuna klo 7.00. Muun perheen nukkuessa, pari kahvikupposta juoneena ja pyykkikoneen käynnistäneenä. Kuopus kävi hereillä, hieroin puutuneet sormet tuntemaan ja lähetin isänsä viereen jatkamaan unia.
Minun näköinen äitienpäiväaamu. Perhe tietää, että arvostan aamun omaa rauhaa. He tietävät, etten kaipaa kahvia sänkyyn- se on niin hitsin hankala siellä juoda. He tietävät, että rytmini on niin eri, ettei edes kannata yrittää nousta ennen minua. Toki olen joskus kömpinyt aamukahvin jälkeen takaisin sänkyyn teeskentelemään nukkuvaa, sillekin on ollut paikkansa. Mutta tänä vuonna näin: minä saan aamurauhani ja he saavat nukkua. Kaikki voittaa. Aamulenkilläni annan heille aikaa yllätyksilleen.
On toki pitänyt kasvaa tähänkin. Että saa viettää oman näköistään äitienpäivää eikä mene kuten muka pitäisi. Olen usein toivonut pääseväni retkelle, metsään tai mökille paistamaan makkaraa. Ja tämän olen saanut. Koko perhe yhdessä - ihan parasta. Välillä vielä suuremmalla porukalla. Aina oma äiti mukana. Se on tärkeää.
Viime vuonna kiipesimme oman perheen ja vanhempieni kanssa korkealle kalliolle kotimme lähellä, minulle se oli joka viikkoinen käynti, vanhemmilleni ensimmäinen kerta. Sen jälkeen paistoimme lettuja laavulla ja vietimme aikaa yhdessä pitkän kaavan mukaan. Se jäi viimeiseksi äitienpäiväksi isäni kanssa. Se ajatus ei tietenkään tunnu hyvältä. Tämäkin päivä ilman isää saa raapivan tunteen sydämeen. Niin monet äitienpäivät on vietetty yhdessä. Niistä etsin kiitollisuuden tähänkin hetkeen.
On ollut vuosia, kun olen itse valmistanut aamiaisen. On ollut vuosia, kun teinipojat ovat unohtaneet tehdä äidille kortin. On ollut vuosia, kun huoli lapsesta on ollut niin suuri, että äitiys on ollut ihan muuta kuin juhlaa. On ollut vuosia, kun on herännyt päivään kaksin lapsen kanssa ilman, että juhlapäivästä on ollut tietoakaan. Erilaisia ovat vuodet tässäkin. Elämää. Ei se elämä mieti vietetäänkö pyhää vai arkea, elämä tapahtuu joka hetki.
Välillä sitä miettii, että olisi voinut urallaan enemmän edetä, tienata enemmän, olla enemmän. Ja sitten taas muistaa, että on valinnut sen tärkeimmän roolin vahvaksi ykköseksi ja on saanut elää kolmen hienon pojan äitinä. Kolmen erilaisen pojan. Tullen äidiksi kaksikymppisenä, kolmekymppisenä ja melkein nelikymppisenä. Erilaisissa elämäntilanteissa, erilaiseen maailmaankin. Kehitysvammaisuutta, syöpää ja omaa ja lähipiirin sairastamista. Ja se muu elämä - elämänmakuista elämää. Ja äitiyttä.
Ja ei, en väitä etteikö voisi hieno ura ja äitiys kulkea käsi kädessä. Todellakin voivat. Ja hyvä niin.
Mutta väitän, että niin se on, että elämänkoulussa äitiys on se kurssi, joka eniten opettaa. Joku viisas on joskus sanonut, että jokainen vanhempi jonkun trauman lapsilleen aiheuttaa. Varmasti näin. Oppimatkaa tämä on sekä lapsille että meille vanhemmille. Armollisuutta itseään kohtaan, voimaa tuottaa pettymyksiä lapselle, jaksamista uhman, teiniyden ja itsenäistymisrimpuilujen äärellä, sietokykyä noudattaa itse antamiaan sääntöjään, sietokykyä sotkuun ja rutiineihin ja paljon muuta - sitä se äitiys on .
Ja niitä haleja, lämpöä, onnistumisia, ylpeyttä, suurinta rakkautta.
Kun teinipoika tulee halimaan ja kertoo rakastavansa, englanniksi tietenkin, läikähtää äidin sydänalassa isosti. Ja kun pian 9-vuotias haluaa tulla peitellyksi ja kuulla vielä äidin laulaman kehtolaulun, lämmittää se aurinkoakin enemmän. Tai kun samainen lapsi haluaa pitää kiinni joka aamuisesta myttystely-hetkestä, on varma, että päivä lähtee käyntiin täynnä rakkautta. Ja kun tuo yli kaksikymppinen keharimies parransänkineen muistaa kehua jokaista uutta kampausta, verhoa tai vaatekappaletta tai kysyy äidin neuvoa pienimpäänkin pulmaan, on siinäkin hohtonsa.
Tänään pääsen laumani kanssa retkelle, oma äiti tietysti mukana. Isäkin mukana sydämessä, kuten jokaisessa päivässä. Repussa hodarit ja kahvit, mummin leipomat pullat ja muuta herkkua. Meidän näköinen äitienpäivä.
Ihanaa äitienpäivää jokaiselle äitihahmolle. Vietäthän juuri sinun näköisen päivän, tänäänkin.
Kommentit
Lähetä kommentti