Nokipannukahvia ja elämää

Kauppalistaan lisäsin vielä muutaman hautakynttilän. On aika viedä haudoille loistoa ja muistaa rakkaita. Ja myös heitä, joiden rakkaat on liian varhain jouduttu hautaamaan. Mekin sytytämme kynttilöitä monille. Myös lapsille. Lapsille, jotka ovat joutuneet kuolemaan syövän nujertamina. Tämä on minun ja poikani yhteinen juttu. Olemme pienelle ystävällemme sytyttäneet monet kynttilät, itkeneet monet itkut ja muistelleet hauskat jutut. Muistamme hänen aurinkoisuutensa, hetket pyörätuolissa, laivaristeilyn yhdessä ja hassut sutjautuksensa. Kyynelten läpi hymyilemme muistaessamme häntä. Haudalla käynti ei ole   kuitenkaan kolmen vuoden aikana muuttunut helpommaksi. Joka kerta sattuu. Sattuu siksi, että jouduimme liian aikaisin hyvästelemään pienen ystävän. Mutta sattuu myös siksi, että mikään ymmärrys ei riitä käsittämään miten vanhemmat ja sisarukset jaksavat, pysyvät järjissään, pystyvät hengittämään tukahduttavassa surussaan. Miten kukaan ikinä selviää lapsensa me...

Ei se kaksoisleuka tai vatsamakkarat vaan se ikimuistoinen tunnelma. Kuinka usein oletkaan neuvonut ystävääsi pitämään huolta itsestään? Kannustanut, että kaikki järjestyy. Muistuttanut, että ei joulua kaapissa vietetä. Kertonut, että kotityöt kyllä odottavat eikä pyykki lapsiperheessä pesemällä lopu. Kuunnellut ja kannustanut, muistuttanut, että välillä voi ja pitää sanoa Ei. Sanonut, että ei ole maailmanloppu, jos jää viikkosiivous tekemättä. Kehottanut kaatamaan lasillisen viiniä ja nostamaan jalat ylös. Pyytänyt luottamaan omaan näkemykseen ja itseensä. Kertonut kuinka tärkeä hän on ja muistuttanut pitämään omasta ajasta kiinni. Aivan. Niin minäkin. Monesti ja monelle. Aivan yhtä usein vaatinut itseltäni kohtuuttomia, jättänyt oman ajan järjestämättä, antanut luvan huilia vasta, kun koti on imuroitu ja pyykit viikattu ja mennyt velvollisuudentunteesta vaikka on tehnyt mieli vetää itkupotkuraivarit ja huutaa, etten jaksa. Antanut luvan olla vaan vasta, kun…Samaan aika...

Vitonen on tosi haastava saada. Näin kertoivat. Ja niinhän se on. Nelonen on tosi hyvä. Osaaminen on hyvää nelosella. Enkä voisi olla tyytyväisempi. Se, mitä tuon nelosen takana on, on niin arvokasta, ettei arvosanat riitä kuvaamaan. Raivaushommissa taukokahvilla. Kyse on siis luonto-ohjaajaopintojen ensimmäisen opintokokonaisuuden arvioinnista. Takana on ensimmäinen lukukausi opintoja, jotka ovat imaisseet mukanaan. Opinnot, joihin lähdön lasken saaneen sysäyksen Kuusamon Myllykosken riippusillalta viime toukokuussa. Se vahva tunne silloin siellä koskien kuohussa johdatti minut tähän. Ja hyvä, kun johdatti. Kulunut syksy on tuonut minut joukkoon, jossa en olekaan yksin ihastelemassa pieniä sammalia polun varrella, hihkumassa maiseman kauneutta kalliolla tai huokailemassa ihanaa sateen raikastamaa ilmaa. Nyt meitä on joukko, jonka kanssa jakaa nämä ihmetyksen kokemukset, joille puhua ääneen haaveistaan ja joiden kanssa lähteä vapaapäivänä ihmettelemään puiden silmiä. ...