Muistijälkiä menneestä: Ahdistus ja pelko oppaina uuden edessä

Tuntuu pitkältä ajalta, mutta ei siitä ole kuin kaksi viikkoa. Silloin soitin ystävälleni, vertaiselleni, saman kokemuksen läpikäyneelle. Soitin ja kysyin: ”Voitaisiinko keskustella hetki ahdistuksesta?” Ja niin keskustelimme. Keskustelimme siitä, miten iso möykky on rintaa painanut ja kropassa tuntunut pahalta. Mieli on ollut levoton ja pelonsekainen. Molemmat tunnistimme sen tunteeksi, joka on koettu ennenkin. Tunteeksi, jonka kroppa ja mieli muistivat ja mikä teki siitä entistä kurjemman.

Vuosi 2014 jyräsi mieleen. Olemme olleet tässä ennenkin. Eristyksissä. Ei koulua, ei päiväkotia, ei kontakteja, kotona vaan omalla jengillä. Toivoen ja peläten, että virukset pysyvät kuplamme ulkopuolella. Leijonaemo nousi takajaloilleen, otti laumansa suojiinsa ja vakuutti, että tästä(kin) selvitään. Vakuutti laumalleen. Ja itselleen.

Syöpälapsiperheiden Facebook-ryhmässä asiasta käytiin keskustelua ja nämä samat tuntemukset, pelot ja kauhut, nousivat monilla tässä vallitsevassa tilanteessa esiin. Ne nousivat vaikka lapsen sairastumisesta ja eristyselämästä oli kulunut jo vuosia, jopa vuosikymmeniä. Vanhemmat kuvaavat tuntemuksia sanoilla (kuoleman)pelko, ahdistus, voimattomuus, huoli, tunne, että kaikki ei ole hallinnassa, epätoivo ja pahoinvointi. Ne kaikki ovat niitä tunteita, jotka valtaa ihmismielen enemmän ja vähemmän lapsen sairastuessa ja infektioeristyksen astuessa voimaan yhdessä hetkessä, varoittamatta.

Tässä on oltu ennenkin:
etäyhteyden äärellä
viimeksi eskarissa, nyt 5.luokalla.

Sinänsä eristykseen oli helppo hypätä. Kääritään hihat ja hoidetaan homma. Etäyhteydet, kotona olo, uusien arkirutiineiden rakentaminen, käsihygienian parantaminen ja tsemppimieli olivat tuttuja juttuja. Vaikka poika oli sitä mieltä, että hän on eristyksensä jo aikoinaan lusinut, häneltäkin asennoituminen sujui helposti. Jotain erilaista tässä kuitenkin tällä kertaa on. Edellisessä eristyksessä kauppaan saattoi lähteä ihan vaan saadakseen hetken lepoa, piristystä ja vapautta, nyt kaupassa käynti ennemminkin ahdistaa. Edellisessä eristyksessä muu maailma jatkoi pyörimistään vaikka me elimmekin omassa kuplassamme. Edellisessä eristyksessä suurin pelko oli oman lapsen menettäminen. Nyt pelko koskettaa oman kuplan ulkopuolisiakin ihmisiä, ihan kaikkia.  

Muistan hetken, kun ensimmäisen kerran lapsen sairastuttua lähdin käymään kaupassa. Kuljin pitkin Hämeenkatua, katselin ihmisvilinää hieman arkana ja tunsin olevani ihan eri todellisuudessa kuin muut. Aivan kuin olisin elänyt elokuvassa, jossa olin itse eksyksissä hitaasti kulkien, kun muut kiirehtivät tahoillaan. Luultavasti minäkin näytin muiden silmissä ihan tavalliselta naiselta, ehkä hieman väsyneeltä, mutta tavalliselta. Jos kukaan nyt minua omilta kiireiltään edes huomasi.  Sillä hetkellä ymmärsin, että kukaan, ei kukaan, voi tietää kadulla kulkiessaan mitä vastaantulijan elämässä tapahtuu. Mitä iloja ja suruja, miten suuria asioita. Suurempia kuin arkiset murheet, onko ruoaksi nakkikastiketta vai makkarakeittoa. Kukaan ei tiennyt, että pelkäsin niin paljon menettäväni lapseni. Enkä minä tiennyt millaisessa perhehelvetissä tuo vastaantuleva mies eli.  Teki mieli huutaa ja itkeä. Kävelin kauppaan, ostin ruokaa ja palasin sairaalahuoneeseen pienen potilaan viereen. Itkin vasta siellä.

Hämeenkadusta tuli normaali kauppareittini. Normaalia tuli myös siitä, että sairaalan osasto oli toinen koti. Normaalia oli lähteä yöllä taksilla sairaalaan, kun lapsen kuume nousi. Normaalia oli viritellä Skype-yhteys eskariin ja askarrella isänpäiväkortti etänä. Normaalia oli käydä kaupassa lapsen istuessa parkkipaikalla autossa. Normaalia oli kaivaa maski taskusta, kun saavuttiin sairaalan parkkipaikalle. Normaalia oli patistaa (ne harvat) vieraat käsipesulle heti ovesta astuessaan. Normaalia oli elää pelon kanssa. Ja niin tässä käy myös nyt, kaikesta tulee normaalia. Ihminen sopeutuu, kun on pakko.

Tai lähes kaikki sopeutuvat. Niin silloin kuin myös nyt, eniten ketuttaa he, jotka eivät ymmärrä. Silloin heidät oli helppo blokata ulos omasta elämästä. He, jotka saattoivat ilmestyä pihalle yskien. Heidät ajoin pois. He, jotka eivät osoittaneet minkäänlaista ymmärrystä meidän tilanteellemme infektioherkän, sairaan lapsen kanssa vaan jatkoivat oman navan tuijottelua. Heitä ei ole ollut ikävä. Mutta nyt! Enää he eivät vaikuta vain meidän perheen elämään. He vaikuttavat meidän kaikkien. Ja ai että, se vasta riepoo.

Kuten Saulikin sanoi: ”Minun on erittäin vaikeaa ymmärtää ihmistä, joka nyt käyttäytyy vastoin sitä, mikä on maailmaltakin opitun valossa välttämätöntä. Sellaista ihmistä, joka ei nyt kuuntelisi sisäisen järjen ääntä…Jos se ei ole jollekin vielä perille mennyt, alkaa se tuntua tarkoitukselliselta välinpitämättömyydeltä. Ja minä en sellaista halua ollenkaan hyväksyä.”

Niinpä. Minä niin toivon, niin kovasti toivon, että presidentin ärähdys viimeistään saisi ne ylimielisetkin ymmärtämään. Saisi ihmiset pysymään kotona. Jos itserakkaus on suurempi kuin lähimmäisenrakkaus, olkoon edes se syynä olla liikkumatta yhtään turhaan.

Kuten tämä on nyt todistanut, kaikista kokemuksista jää mieleemme jälki. Vaikka miten kuvittelet, että elämä jatkuu ja mennyt on mennyttä, kaikki on käsitelty ja nyt on hyvä, se jälki nousee aktivoituessaan ja traumat nousevat pintaan. Kroppa tuntee konkreettisesti jo kerran koetut kamaluudet, möykky rinnassa painaa ja sydän itkee. Aivan kuten silloin. Sota on varmasti suomalaisille ollut se suurin trauma tähän asti. Tutkitusti sen ajan traumat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Korona lienee uusin, kaikkia yhdistävä trauma, jonka jälkiä korjataan pitkään.

Lapsen sairastuessa ei auttanut syyllisten etsiminen. Vaikka inhimillistä onkin niitä etsiä. Oli vain suunnattava ajatukset lapsen hoitoihin ja paranemiseen, oli luotettava lääkäreihin, hoitajiin, hoitoprotokollaan ja annettuihin ohjeistuksiin ja rajoituksiin. Melkoisen yksinkertaista: näiden mukaan toimiessaan, teki kaikki voitavansa. Sama pätee nyt, syyllisten etsiminen ei nyt auta. Vaikka inhimillistä se tässäkin tilanteessa on, hakea ministereistä ja asiantuntijoista syyllistä siihen, että Korona on keskuudessamme. Se ei vaan auta. Meidän tulee suunnata ajatukset vallitsevan tilanteen hoitoon ja tulevaisuuteen, vaikka vain hetki kerrallaan. Meille on kerrottu miten toimia, miten ja missä kulkea, ketä tavata ja kuinka kauan näin jatketaan. Helppoa. Pitää vain luottaa, sooloilulle ei ole nyt tilaa. Meidän tehtäväksemme jää noudattaa ja rakentaa oma elämä poikkeusoloissa niin hyväksi kuin mahdollista. Eräänlainen normaali siitä syntyy, tiedän mistä puhun.

Saulille, Sannalle ja heidän jengilleen toivon jaksamista. Lupaan keittää nokipannukahvit, kun tästä kriisistä päästään.