Pysähtymisen taika

Kun on aina ollut paljossa mukana, tykännyt ja halunnut touhuta, elänyt kalenteri täynnä ja toohottanut menemään, on totaalinen pysähtyminen tuntunut painajaiselta. Painajaiselta, johon ei haluaisi joutua. Mutta kun se pakosti iskee, tiedätte, tänä keväänä Koronan myötä, se olikin suuri helpotus.

Elämässä on tapahtunut paljon viime vuosien aikana. Paljon niin isoa ja koskettavaa, elämää mullistavaa, että niiden käsittelyyn ei pieni tuumailu auta. Kuitenkin samaan aikaan elämä on jatkanut kulkuaan, uusia ilonaiheita on syntynyt ja tuumailu on jäänyt kuitenkin siihen pieneen. Sairastumiset, parantumiset, kuolemat ja muutokset on ajallansa itketty ja taas on jatkettu.

Kuten elämänpolulla aina, kaikesta jää jälkensä. Kaikki kokemamme muokkaavat meitä ja ajatuksiamme. Jälki jää myös siitä, jos kokemiemme suurten tapahtumien tuumailu jää pinnalliseksi. Tai siitä, kun ei vaan ehdi pohjia myöten tuumailemaan. Ne kyllä jäävät odottamaan omaa aikaansa, ulos ne tahtovat. Ja tulevatkin. Jollei hyvällä, niin hiukan vaikeamman kautta.

Näin kävi. Pysähtyminen, aika liikunnalle ja hyvälle ruualle, aika itsensä kanssa olemiselle vei tuumailun syvemmälle. Se taas johti siihen, että milloin joogatessa, milloin ruokapöydässä ja milloin metsälenkillä tai suppaillessa meren aalloilla kyyneleet tulvahtivat silmiin. Eivät vain vähän vaan isosti. Se johti myös siihen, että havahduin ikävöimästä edesmenneitä enemmän kuin aikoihin. Varmaan enemmän kuin milloinkaan. Se johti myös siihen, että mieleen putkahteli mitä kummallisempia muistoja ja asioita. Osalle hymyilin, osalle irvistin, osaa muuten vain tutkailin ja lopulta päästin jatkamaan matkaa. Annoin anteeksi, säilöin sydämeen tai sanoin piut ja paut. En unohtanut, mutta kohtasin.

Pysähtymisen kannalta tämä omituinen aika on ollut vallan hyvä. Se on tuonut minulle sen mitä eniten tietämättäni kaipasin, sen mitä vastaan kapinoin. Sen mitä lähimmät jo pidemmän aikaa suosittelivat kauniisti. Ja johon kerta toisensa jälkeen vastasin kohteliaasti, että tämä touhukkuus ja säntäily on osa minua. He nyökkäilivät hissukseen. Kuinka oikeassa he olivatkaan, kuinka pöhkö minä olikaan.

Ei se helppoa kuitenkaan ole ollut. Ottaa vastaan niitä kyyneleitä ja syvältä kumpuavia tunteita. Kaikki eivät ole olleet kauniita. Ne ovat koskeneet ja koskettaneet, mutta myös helpottaneet. Ne ryöpsähtäneet itkut ovat lopulta tehneet hyvää, helpottaneet mieltä ja kehoa.

Pysähtyminen ja sen mukanaan tuoma työ naisen päässä on vaatinut aikaa. Ei tosiaan olisi pieni tuumailutauko auttanut. Kaikki kummallisen maailmantilanteen langettama hiljaiselo on ollut tarpeen, opettanut ja antanut.

Nähtäväksi jää miten elämä tästä eteenpäin palaa uomiinsa. Vanhaan palaaminen olisi helppoa ja turvallista. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Turhaan en itkujani ole itkenyt, turhaan en ole kroppaani löytänyt ja oppinut mitä suuhuni laitan, jotta kivut pysyvät poissa. Toivon totisesti, että olen tarpeeksi vahva säilyttääkseni tämän olotilan, jonka pysähtymisen johdosta saavutin.

Pysähdy ystävä, tuumaile loppuun asti. Jatka reppu kevyempänä.