Parisuhdematkailua

Pääsemme kerran vuodessa miehen kanssa kahdestaan pussailulomalle. Muutamaksi päiväksi kahdestaan tien päälle. Vietämme tämän ajan yleensä vailla sen suurempaa päämäärää, ajellen, pysähdellen tienvarsikirppiksillä ja muissa kiinnostavissa kohteissa. Välttelemme Abc-liikennemyymälöitä, suosimme pikkukahviloita tai haemme kaupasta piknik-eväät. Puhumme tai olemme vain hiljaa. Nautimme siitä, että olemme vain nainen ja mies, muut roolit jätämme kotiin.

Näihin lomiin, harvinaista herkkua kun ovat, kertyi aiemmin paljon odotuksia. Odotuksia kokemuksista, toisen käytöksestä tai sanoista, ihan mistä vaan. Ja kuten arvata saattaa, odotukset ei aina täyty, matkassa on mutkia ja kaikki ei mene odotusten mukaan. Ja liikaa kun odottaa, saa myös pettyä. Ja sitten tulee kiukku. Ja kun on tilaa kiukutella, koska ei lapsia jaloissa, voi kaivaa vaikka mitkä turhatkin pienet kivet ja...tiedätte. Niin turhaa ja tyhmää. Mutta inhimillistä. 

Onneksi ihminen viisastuu ja oppii. Ajan kanssa. Enää ei turhia odotuksia. Sitä tuntee toisen metkut niin hyvin, ettei enää odota ihmeitä. Ja varsinkin tuntee itsensä niin hyvin, ettei odota varsinkaan itseltään ihmeitä. Ja väitän, että tästä lähtökohdasta parisuhdeloman onnistuminen on mahdollista. Olosuhteille kuten säälle tai ruuhkille emme voi mitään. Odotuksia toki voi niillekin asettaa. Tietysti. Ja pettyä. Nykyään kuitenkin tärkein odotus, matkan tarkoitus on olla kahdestaan.

Viime vuonna teimme poikkeuksen roadtripillemme ja suuntasimme Utöseen. Oma haaveeni monen vuoden ajalta, jonka mieheni nyt toteutti. Ensimmäistä kertaa emme kulkeneet montaa päivää peräkkäin vaan pysähdyimme. Ja voitte arvata, että se teki hyvää. Ihailla parhaassa seurassa mitä upeinta maisemaa, olla lähellä rauhassa, kävellä, istuskella, olla vain. Sen loman jälkeen olimme rentoutuneita. 

Tänä vuonna halusimme taas tien päälle. Suuntasimme Itä-Suomeen, kuten niin moni muukin suomalainen. Olin haaveillut Kolin kansallismaisemista jo pitkään ja nyt päätimme toteuttaa tuon haaveen. Matkan ainut odotus kohdistui nyt siis tuohon: Kiivetä Kolin huipulle ja nähdä SE maisema. Niin ja siihen kaksin olemiseen.

Matka sinne oli pitkä. Mutta nautimme. Kohteessa satoi vettä. Paljon. Yövyimme autossa Pielisen rannalla. Se oli ihanaa ja tunnelmallista. Sade ropisi kattoon ja näkyvyys oli aikalailla nolla. Mutta meillä oli aikaa olla yhdessä. Oma ajatukseni oli kiivetä aamuviideltä Kolille, jotta saisin olla rauhassa. Ja koska pidän aamuista. Mutta ne olosuhteet, joille en voinut tuolloinkaan mitään... Satoi myös aamulla, maailma oli harmaa ja pilvet roikkuivat alhaalla. Eipä siinä olisi kansallismaisemaa nähnyt. Käänsin kylkeä ja käperryin kainaloon. Sääkartta näytti hippasen toivonpilkahduksia iltapäivän kirkastumisesta. Jäimme odottamaan sitä. Tutuistuimme lähistöön autolla. Kohtasimme paikallisia, kävimme mielenkiintoisia keskusteluja, löysimme pari kirppistä, mies söi parhaat karjalanpiirakat ikinä ja ihastelimme maisemia. 

Ja niin se kirkastui. Hieman. Kiipesimme ylös. Kuten niin moni muukin. Ylhäällä kirkastui vielä enemmän. Näimme auringonkin pilkahtavan. Maisema oli niin kaunis. Seura oli parhain. Siinä oli hyvä. Olimme kauan. Ihastelimme vaan. Tirautin kyyneleenkin. Siitä kaikesta. Se oli enemmän kuin odotin. Erilaista ja enemmän. 

Kävimme vielä katsomassa ihanan vesiputouksen. Saimme sateen myös niskaamme. Ja siinä matkalla koin lämpimimmän hetken koko matkalla. Mieheni ei ole mikään eräjorma, minä olen meidän perheessä se. Hänen juttunsa ei ole retkeillä, minä rakastan sitä. Hän viettää vapaa-aikansa mieluummin renkailla, minä jalan poluilla. Mutta siellä hän nyt marssi kanssani sateisessa metsässä, koska se oli minulle tärkeää. Sitä kutsuisin rakkaudeksi.

Matkan päämäärä oli saavutettu, kansallismaisema nähty ja nautittu. Tästä eteenpäin kaikki olisi plussaa. Matka jatkui Joensuuhun, Haminaan, Punkaharjulle,Lappeenrantaan, Haminaan, Ruotsinpyhtäälle, Loviisaan, Porvooseen ja moneen pieneen paikaan matkan varrella. Kaikissa kohteissa nautimme. Kaikissa oli oma juttunsa. Toisissa piipahdimme, toisissa viihdyimme hieman pidempään. Nukuimme toisenkin yön autossa, kaksi seuraavaa hotellissa. Molemmissa oli puolensa ja hohtonsa. 

Viimeisellä etapilla kertasimme matkaa ja molemmat antoivat oman Top3- listansa. Tosin emme osanneet rajata kokemuksia vain kolmeen, niin paljon olimme nähneet ja muistojamme rikastuttaneet. Yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia tärkeiksi koetuissa oli, kuten meissä muutenkin. Yhdessäolo löytyi molempien listalta ykkösenä. Sitten oli hetkiä: kylmän nakin syönti autossa kaatosateessa, paras lohisalaatti ikinä, uinti Pielisessä, Kolin maisemat, grilliateria jossakin menomatkalla, kirppis hiekkatie-etapin päässä, kalalautanen Strömforsissa, väärinluetut tienvarsikyltit, hurmaava Olavinlinna, karjalanpiirakat, autoyöt vesisateessa...monia hetkiä. Niitä muistellaan arjen pyörteissä ja hymyillään.

Palautuminen vei pari vuorokautta. Paluu arkeen on aina jyrkkä. Kun on saanut olla muutaman päivän "vain" nainen ja kumppani, kun on hoitanut vain omat asiansa, oman nälkänsä ja pissahätänsä, hoitanut läheisyyttä ja saanut huomiota...onhan siinä kontrastia lapsiperhearkeen. Mutta puolensa on molemmissa. Täyttä elämää lasten kanssa jaksaa taas eri tavalla. 

Ja mikä parasta: On ihana huomata näissä hetkissä, että osaa olla ja viihtyy kumppaninsa kanssa kahdestaan. Siitä olen kiitollinen, että vuosien jälkeen parasta on kahdenkeskinen aika omansa kanssa. Se ei ole itsestäänselvyys. 

Ehkä ensi vuonna taas pysähdymme. Ehkä emme. Ainakin haluamme jälleen pussailulomamme.

Onnellinen nainen Kolin huipulla.