Lainaa vaan

Ensin ostettiin kaksi mattoa kylppäriin: kukallinen ja vaaleanpunainen. Ja pyykkikori. Astioita oli kerätty jo rippijuhlista saakka. Kaikki oli laatikoissa odottamassa. Unelmia ja ajatuksia oli päässä paljon. Näkymiä millaista tulisi olla. Hän yksin tietää mitä ajatukset sisältävät, paljon pyöri. Vain osa pääsi ulos. Into oli piukassa, tahtotila kova.

Äkkiä se tapahtui. Ja varmaan hyvä niin. Ehdittiin jännittää, mutta ei niin, että järki olisi lähtenyt. Ehdittiin puhua, mutta ei lietsoa. Ehdittiin rauhassa pakkailla ja sisustaa. Ehdittiin valmistautua, mutta ei panikoitua.

Vajaa viikko sitten hän sinne jäi. Pieni poikani, omaan kotiin. Pari viikkoa tutustumiskäynnin jälkeen. Tutustumiskäynnin, jolloin hänen silmistään näki, että hän oikeasti haluaa. Hänen koko olemuksestaan näki, että paikka oli oikea. Ei tarvinnut enää miettiä. Oli tartuttava varmistaakseen, ettei ainut vapaana oleva huone mene ohi suun. Päätös oli helppo ja asiat loksahtivat.

Helpon päätöksen äärellä kuitenkin niin paljon kysymyksiä ja huolenaiheita äidin päässä. Onko sittenkin liian aikaista? Olenko kasvattanut niin, että hän pärjää? Olenko valanut uskoa itseen? Olenko antanut ne oikeat opit? Olenko sitä ja olenko tätä. Osaako hän? Pystyykö hän? Voiko hän? Niitä samoja kysymyksiä kuin varmasti jokainen vanhempi päässään pyörittää, kun esikoinen lähtee omilleen.

Muuttopäivä oli vaikeampi kuin ikinä osasin kuvitella. Äidille. Miten se olikin niin vaikea. Tunteet pinnassa aamusta asti, itku herkässä ja kuitenkin jotenkin helpottunut. Kovin ristiriitaista. Toisaalta sitä jo odotti, että joku muu ottaisi koppia ja oma reppu kevenisi. Toisaalta huoli, murhe ja rakkaus ovat niin valtavia, että repun nyörit ovat tiukassa. Eikä se napanuorakaan ihan poikki vielä ole. Mahtaako koskaan kokonaan katketakaan. Venyy vaan.

Huoneensa on kiva, juuri sopiva. Oma huone ja kylppäri, jossa on nyt se ihana kukallinen matto. Isotädiltä saadut hienot sini-vihreät retrot verhot ja pehmoinen matto. Isin punainen sohva ja ihan itse hankittu tv ja jääkaappi. Itse kudottu matto sängyn vieressä ja itse tehty posliinitaulu seinällä. Hänen oma kotinsa. Koti, jossa on aina joku paikalla, aina ammattilainen ohjaamassa ja auttamassa, tukemassa ja kannustamassa. Koti, jossa on turvallista. Koti, joka on oma.

Hän viihtyy. Ja ikävöi. Puhelin soi monta kertaa päivässä. Todella monta. Ja se on ok. Se vähenee ajan myötä. Vielä halu raportoida äidille parranajosta ja lounastarjoilusta on kova, mutta sekin hälvenee. Ja saatan silloin ehkä jopa kaivata soittoja.

Iloitsen hänen uudesta elämänvaiheestaan. Iloitsen hänen innostaan. Iloitsen hänen asumisyksiköstään, sen henkilökunnasta ja ilmapiiristä. Iloitsen energiasta, joka meillä kotona vapautuu. Joka itselläni vapautuu. Kyllä, uskallan jo sen myöntää näin julkisesti, näin se vain on. Murehdin vielä pitkään, varmaan aina. Kauko-ohjaan ja järjestän.  Ja samalla yritän luottaa ja höllentää otetta. Kuten äidit tekevät.

Tänään oli vaikea päivä. Äidillä. Ikävä ja huoli ja ne monenmoiset kysymykset vailla vastauksia. Kysymykset, joihin vain aika antaa vastaukset. Hän kuitenkin iloisena kertoi kuulumiset moneen kertaan ja sain huokaista, että tänäänkin hän pärjää. Heikkona hetkenä löydän lohtua siitä, että olen tavallaan onnekkaampi kuin ihan tavallisen nuoren aikuisen äiti. Minun lapsestani pitää koko ajan joku huolen, kannustaa ja ohjaa. Hän ei ole yksin uuden edessä. Se on suuri onni. Minun isopieni mieheni, rakasRaskas kehitysvammainen hurmurini omassa kodissaan. Melkoista.

Äidin terveiset pojan huoneen seinällä.