Kun fibro tuli taloon

 

Tämä on aihe, josta en aikonut kirjoittaa. Pidin sitä liian henkilökohtaisena. Kuitenkin, kun olen puhunut aiheesta ääneen ja huomannut miten oma tarinani on luonut toivoa ja kiinnostusta, päätin vaihtaa kantaani. Onhan tämä kiinteä osa minua ja minuuttani, miksen jakaisi kokemuksiani. Varsinkin, jos voin antaa toivoa ja vinkkiä omalla tarinallani.

Seuraa siis useampi postaus aiheesta fibromyalgia. Ja ennenkaikkea siitä, millä toimin olen saanut oman oloni (lähes) kivuttomaksi. Siitä miten elämänlaatu on parantunut huimasti.

Seuraa tarina myös siitä, että positiivisuuden takana on paljon sellaista, mikä ei näy ulospäin. Kuoren alla on paljon sellaista, jonka ei haluta näkyvän ulos. Tai joita ei uskota todeksi. Aiemmat kirjoitukseni siitä, miten Korona-ajan myötä tyhjentynyt kalenteri oli pelastukseni, liittyy myös tähän aiheeseen paljon. Ehkä se oli se suurin asia, joka sai toimeen. Se sai pysähtymään itsensä hoitamiseen, fibron oireiden hoitamiseen. Elämäntapamuutokseen. Ja sitä kautta parempaan oloon.

Tarina voisi alkaa jo vuosien, vuosien takaa. Ensimmäiset merkit olivat jo ylioppilaskeväänä. Stressi tai sen laukeaminen sai olon tosi kurjaksi, lämpö laski alas ja hommat hoidettiin sisulla. Kirjoitin ylioppilaaksi alilämpöisenä, penkkari-iltana olin päivystyksessä alilämmön ja kurjan olon vuoksi.  Turhaan. Sama toistui armeijassa. Silloin varsinkin mentiin sisulla. Oliko nämä fibron ensioireita vai jotakin muuta, en tiedä. Alilämpöily on ollut osa minua koko aikuisiän.Se liittyi stressiin, sen purkautumiseen. Se oli kehon viesti tarpeesta hiljentää. Näin järkeilin. Palautuminen kesti aina vain pidempään. Jos sitä edes tapahtui. 

Myöhemmin mukaan tulivat kivut, säryt, ärsyttävät tuntemukset. Väsymys. Aivosumu. Ja migreeni. Vuosien mittaan lista piteni. Migreeni oli kaverina useamman päivän viikossa viimeisen kymmenen vuoden ajan. Burana-Panadol-yhdistelmä oli lähes päivittäin ruokalistalla. Kurja olo oli normaali. Nappia naamaan ja menoksi, se oli ilmeisesti mottoni. Koska liikkeessä, touhutessa ja kiireisenä ei ehtinyt keskittyä oloonsa. Pysähtyessä kyllä iski kasvoille. Mutta sitten piti taas pakottaa itsensä liíkkeelle ja toimintaan. Melkoinen kierre. Lepo oli tuskaa.

Fibromyalgia on kipu- ja uupumisoireyhtymä, johon ei ole lääkettä. Eikä sen syntyä täysin tunneta. Stressi, pitkittynyt stressi lienee omalla kohdallani se, joka on laukaissut fibron. Stressiä on todentotta ollut vuosien saatossa. Kehitysvammainen lapsi lienee kroonistuneen stressin aihe. Siihen päälle toisen lapsen syöpädiagnoosi, puolison vanhempien kuolemat ja niiden mukanaan tuomat kriisit. Nämä nyt päällimmäisenä. Siihen päälle tietysti ne elämän ”normaalit” stressit ja liian täysi kalenteri. Joka on ollut täysi, jotta olen pysynyt liikkeessä, jotta ei ole tarvinnut keskittyä kipuun jne. 

Miltä se sitten tuntuu? Jokaisella varmasti erilaiselta, samoja oireita ja erilaisia tuntemuksia. Minulla se meni kutakuinkin näin: Kuin joku pistimellä tökkisi varoittamatta milloin minnekin, yleensä käsivarsiin tai selkään. Joskus vaihtelun vuoksi jalkoihin. Kun koko ajan särkee, ensin tuonne ja kohta toisaalle. Niveliin ja lihaksiin. Ja kuin muurahaisjoukko kulkisi ärsyttäen ihon alla vaihtaen paikkaa yllättäen. Ja kun yöllä hiki iskee ja herättää niin, että peitto lentää päältä ja syke nousee kuin rankemmassakin urheilusuorituksessa. Hetken päästä tuoden vilun. Kun migreeni on läsnä monta päivää viikossa. Kun kroppa käy jatkuvasti ylikierroksilla. Kun väsyttää aina vaikka miten olisi nukkunut. Kun jäykkyys on aamulla ensimmäinen tapaamasi tyyppi, josta eroon pääseminen vaatii turhan pitkän ajan. Kun urheilusuorituksesta ei palaudu millään, ei ainakaan ilman ”krapulaa”, hapotettuja lihaksia, buranaa, alilämpöä ja tukkoista oloa, kovia särkyjä. Oloa, joka yhden kahvakuulatreenin jälkeen kestää reilun viikon. Kun saunan lämmössä olo on ihana, mutta seuraavan viikon kadut löylyjä kärsiessäsi samoista oireista kuin tiukan treenin jälkeen. Kun ilmojen muuttuessa hiki ja säryt pahenevat. Kun valvominen
saa oireet pahenemaan, kun palautuminen kestää päiviä.

Sitä se on. Tai oli. Olotila vuosien ajan. Se oli jo normaali. Buranaa ja panadolia, niillä mentiin. Kun piti koneen liikkeessä, pärjäsi paremmin. Monet, niin pirun monet lääkärit kävin. Turhaan. Joka kerta turhan reissun jälkeen päätin selvitä itse. Pakkohan se oli, koska ei minulla mitään vikaa ollut. Verinäytteitä, migreenilääkkeitä, lisää buranaa, tsemppiä. Lähetettiinpä sylkeä kerran Yhdysvaltoihin asti ja todettiin taas kaiken olevan ok. Tuloksetta. Aika ajoin ärsyynnyin ja menin taas lääkäriin. Tutkittiin lähinnä kilpirauhasta ja lisämunuaista. Yhä uudelleen. Oiretta toki hoidettiin, migreenilääkkeitä lähinnä. Eipä niistä juuri apua ollut. Taas piti pärjätä itse ja löytää omat keinot.

Ihminen sopeutuu. Siinä olen aina ollut hyvä. Sitä tietää mikä määrä lääkettä auttaa särkyyn sen verran, että pystyy toimimaan. Touhukkaasti vaan eteenpäin, buranaa nassuun ja menoksi. Niin sitä pärjäsi, opiskelut ja työt. Ei se ollut edes kärsimystä, kuluttavaa toki ja väsyttävää, mutta sitä normaalia se oli. Harvoin valitin. Tuskin kukaan sitä edes ulospäin huomasi.

Olen kirjoittanut tännekin siitä miten tämä viheliäinen Covid-tilanne on ollut itselleni tietynlainen pelastus. Se pysäytti ja tyhjensi kalenterin. Toki toi ensin stressin ja sitä myöten pahenevat oireet. Mutta se pakotti jäämään paikalleen. Antoi tilan ja ajan itsensä hoitamiseen, kohtaamiseen. 

Alkoi muutos, joka ensimmäistä kerta ikinä lähti oma hyvinvointi motivaattorina. Ei painonpudotus tai ulkonäkö, ei mikään ulkoinen tekijä. Puhtaasti hyvinvointi. Kyllästyminen omaan huonoon oloon, kuntoon ja särkyihin. Kyllästyminen sumussa kulkemiseen, väsymykseen, särkyihin, ärsytykseen.
Ensimmäinen askel oli ketogeeninen ruokavalio. Toinen askel oli oikeanlainen liikunta. Kolmas oli jonkinlainen sisäisen moskan ulosajo. Seurauksena paras olo vuosiin, (lähes) särytön, rauha, normaalipaino, voimakas keho ja kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Ja tarvittiin diagnoosi. Ihan jo oman pään vuoksi. Joku oli tarjoillut fibromyalgiaa ennenkin, taisi olla äiti. Lähinnä saunomisen tuoman olon vuoksi. Aika tarkalleen vuosi sitten tutkin asiaa itse ja aloin olla sen kannalla itse. Aloitin ruokavalion ja varasin lääkärin. Olo koheni hyvin pian, migreeni helpotti ensin. Sitten kirkastui hiljalleen maailma. Lääkärissä käydessä olo oli jo ok, takana oli ainakin kuukausi ”uutta elämää”. Kyseessä oli nuorehko terveyskeskuslääkäri. Ensimmäinen vuosien saatossa, joka kuunteli ja tutki. Otti omat arveluni tosissaan, teki kokeita, konsultoi erikoislääkäriä, otti lisää kokeita, poissulki ja lopulta teki diagnoosin yhdessä erikoislääkärin kanssa. Se oli helpotus. Suuri helpotus.

Aihe on niin laaja ja moninainen, muutokseni myös, että vaativat tarkempaa syyniä. Syvennyn seuraavien kirjoitusten myötä ainakin ruokavalioon ja liikuntaan, niihin seikkoihin, jotka omalla kohdallani toimivat. Nämä ovat tulleet jäädäkseen, sen uskallan jo sanoa.  Oma olo on paras mittari ja jokaisen tie on omanlaisensa.