Suru mahtuu syliin

Kuva katsoo kirjahyllystä. Poika kulkee papan vanhoissa vaatteissa. Sanoissa on mukana päivittäin, ajatuksissa vielä useammin. Ja tänään, pyhäinpäivänä yhtälailla. Enemmän kuitenkin ihan tavallisena tiistaina. Tai isänpäivänä. Syntymäpäivänä, kun keitetään vieraille kahvit. Kesäiltana, kun kokoonnutaan yhteen ilman joukon päätä. Puheissa on mukana silloinkin. Tunteissa. Vahvasti.

Lupasin. Väittelimme tästä hetken. Väitti, että unohtuu. Kaikki unohtuvat. Intin vastaan. Ja minä lupasin. Lupasin, että puheissa elää mukanamme. Aivan kuten aiemminkin menneet. Hekin elävät muistoissa, joita ääneen kerromme. Niin hänkin. Välillä päät painuvat alas, huokaistaan ja pyyhitään kostunut silmäkulma. Välillä nauretaan ääneen. Muistellaan lauseita sanasta sanaan. Sattumuksia, ilonhetkiä ja sitä ihan tavallista elämää yhdessä. Ja juuri näin hän elää. Joka hetki kanssamme.

Ja se lohduttaa. Joka päivä. Että saa kuljettaa mukana. Puhua ääneen metsäpolulla. Hymyillä tunturille. Seistä selkä puunrunkoa vasten ja itkeä. Katsella valokuvia ja tuntea se kaikki vahvasti. Se lohduttaa. Ja lohdussa on toivoa. Toivoa, että suurin tuska surussa helpottaa. Että on helpompi hengittää ja hymy saa yhä useammin tulla kanssaan samaan ajatukseen, tunteeseen, tilaan. 

Sytytän kynttilän tänäkin päivänä. Ja monena muuna. Sytytän sen isälle. Mummalle, papalle, vaarille, mummille, mammalle, Eetu-pojalle, Jenni-tytölle, Saana-tytölle, Ekille ja monille muille. Monet menneet ovat ajatuksissa ja puheissa ihan arkipäivinä. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Ja näin haluan pitää, jatkaa menneiden elämää kertoen heidän tarinaansa. Meidän kaikkien tarina ansaitsee elää vielä meidän mentyämme. 

"Äiti. Mitä voin tehdä, kun on niin kova ikävä pappaa?". Tällaisen viestin sain eräänä aamuna esikoiseltani. Sen sijaan, että olisin kehottanut miettimään jotakin muuta, lukemaan vitsejä tai tanssimaan, kerroin hänelle jälleen, että suru saa välillä ihan vaan olla mukana. Että voit muistella pappaa, voit vaikka jutella papalle tai kirjoittaa kirjeen. Suru ei ole huono asia.

Puhun lapsille surusta. Puhun kuolemassa. Puhun menneistä. Puhumme heistä yhdessä, muistelemme. Välillä se on vaikeampaa, välillä se tulee ihan itsestään. Ja niin kuuluu ollakin. Menneistä puhumiseen liittyy aina vahvat tunteet, suru ja ikävä, niiden käsittely ei aina ole helppoa. Eikä kuulukaan olla. Yhdessä niistäkin selviämme. Tarvitsemme toisiamme. Viisas Seela Sella puhui saattohoitoseminaarissa siitä, miten hänen mielestään saattohoito alkaa siitä hetkestä, kun lapsen kanssa puhutaan kuolemasta ensi kerran. Ja näin se taitaa olla - se miten kuolemaan suhtaudumme, miten suruun, se alkaa siitä miten kanssamme asiaa on läpikäyty. Ja toki millaisia kokemuksia meillä aiheesta on. Puhuminen kannataa aina, se on selvää. 

On totta, että surun kanssa oppii elämään. Ja niin onkin hyvä. Että se on mukana aina. Ei siitä haluakaan päästää irti kokonaan. Suru kertoo, että on ollut rakkautta, hyvää, tärkeää. Ja juuri niistä haluaakin pitää kiinni. Syliin mahtuu niin paljon yhtä aikaa: surua, iloa, ikävää, haikeutta, toivoa, onnea. Ja siinä sylissä niiden on hyvä olla kaikkien yhdessä - hyvin mahtuvat. 

Tänä pyhäinpäivänä menen jonottamaan Lahnajärvi-ämpäriä lapsuuden maisemiini kahvila-ravintolan avajaishulinoihin. Sinne pihapiiriin, jossa olen lapsuuteni viettänyt. Isän huoltoasema, oma nuoruuden kesätyö kahvilassa, lapsuudenkoti ja pappan talo vastarannalla, linja-autopysäkki suureen maailmaan, vilkas ja eloisa pihapiiri. Pihapiiri täynnä muistoja - isästä, perheestä, elämästä. Ja monista muista. Menneistä ja olevista. Isä nauraisi meidän ämpäri-jonotuksille. Se ajatus saa minutkin nauramaan: kuulen naurunsa, näen miten pyörittää päätään ja samalla näen katseestaan ajattelevansa, että "Minun sakkini" hymyillen tyytyväisenä. 

Matkalla vien haudalle kynttilän. Toistan jälleen kiven rivejä ja yritän ymmärtää, että se on totta. Annan kyyneleiden huuhtoa ja hymyilen ikävälle. Se kertoo suurinta tarinaa.