Vihreä kateudesta vai onnellinen puolesta?

Suurimmat haaveeni ovat viime aikoina liittyneet luontoon ja patikointiin. Olen haaveillut Saanan valloituksesta, patikoinnista Lofooteilla, pitkästä vaelluksesta Lapissa, ruskaretkestä ja pitkospuista monissa kansallispuistoissa. Liekö sattumaa, mutta viimeisen kuukauden aikana ystäväni ja perheeni ovat tahoillaan tehneet reissuja juuri näissä haaveitteni kohteissa. Monet heidän reissukuviensa some-kommenteista ovat tietysti hehkuttavia, mutta myös kerrontaa siitä miten ollaan ”vihreitä kateudesta”. Sekin voi tietysti olla taas vain positiivinen keino reagoida toisen hienoihin kokemuksiin, mutta sisältää kyllä aina hivenen totuutta. Totuuden kateudesta.

Näen kateuden hyvin negatiivisena ilmentymänä. Se ottaa enemmän kuin antaa. Ja kiinnittää huomion vain itseen. Ollessaan kateellinen toisen onnesta ja kokemuksista, ei juuri jää tilaa empaattiselle kyvylle olla onnellinen toisen puolesta. Kun huomio kiinnittyy vain siihen omaan negatiiviseen tunteeseen, ei ehkä ymmärretä edes ajatella, että tuo toinen on saattanut vuosia haaveilla, ehkä jopa säästää ja monien mutkien jälkeen vihdoin päässyt tilanteeseen tai paikkaan, josta nyt muut ovat kateellisia.

Ystäväni pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen unelmansa matkasta Lofooteille. Ei tämäkään itsestäänselvyys ollut eikä hetken mielijohteesta toteutettu matka. Hän oli vuosia haaveillut siitä ja kun se haave oli viimein toteutumassa, miten jo sen mahdollistuminen saikaan hänet säteilemään hyvää oloa ja tyytyväisyyttä. Ja voi että, miten onnelliseksi tulin hänen puolestaan. Vaikka toki, enemmän kuin mielelläni olisin lähtenyt mukaan, en kuitenkaan kokenut mitään negatiivista tuntemusta hänen unelmansa toteutumisen takia. Hymyillen katsoin lähettämiään kuvia ja videoita.

Samalla, kun yksi ystävä ihasteli Lofoottien huimia maisemia, vanhempani postasivat ihania kuvia sieltä missä ihmisen on aina hyvä olla, lapista. Sieltä minne oma sydän halajaa tauotta. Ja vaikka niin kovin haluaisin siellä olla minäkin, tiedän, että he nauttivat olostaan noissa maisemissa ainakin yhtä paljon kuin minä. Heidän (ainakin suurimmat) murheet jäävät sinne ja he palaavat sieltä aina rentoutuneina. Miten onnellinen olenkaan, kun osaavat nauttia yhä useammin lapin maisemista ja sen tuomasta rentoudesta.

Pian tiedän saavani kuvia Saanalta, ruskasta ja ihanilta pitkospuilta. Helppoa olisi kääntyä kateelliseksi, todella helppoa. Ja inhimillistä. Yritän ajatella ennemminkin, että se ei ole minulta pois, kun ihmiset ympärilläni kokevat ja nauttivat. Olen kiitollinen, että jakavat kokemuksiaan ja kuviaan ja ottavat näin minutkin mukaan tarinaansa. Ja osaavatpa antaa vinkkejä sitten, kun itse olen lähdössä omia unelmiani toteuttamaan. Kateellisuus veisi minulta iloa, energiaa ja onnea. Mieluummin olen onnellinen muiden onnesta ja huomaan oman onnenikin sen kautta lisääntyvän. Kyse on sittenkin ehkä vain valinnasta.

Ja sen elämän korkeakoulu on opettanut, että enpä voi minä tietää minkä suon kautta kukin on oman unelmansa toteuttanut. Lähipiirin toki tiedän ja se tekee helpoksi toisen puolesta onnellisena olemisen. Mutta monen nyt meille hienona näyttäytyvän kokemuksen takana saattaa olla melkoisia haasteita, uhrauksia, surua ja uudelleen rakentamista, joista meillä ei ole ajatustakaan. Kyllä on syytä olla onnellinen heidän puolestaan.

Annetaan energiamme hyvään, onnellistutaan toistemme puolesta.

Iloa!