Lähimetsän aarteita

Lähelle on pitkä matka, sanotaan. Ehkäpä näin, ainakin on paikallaan välillä pysähtyä ja avata silmät lähiympäristölle. Niin usein haaveilen patikkareissuista kauemmas, en osaa edes laskea kotimetsissä kulkemista kunnon retkeilyksi. Onpa hölmöä, kun tätä oikein ajattelin.  Tänään menin lähemmäs kuin aikoihin ja kyllä kannatti.

Kun 3-vuotias haluaa aamun alkajaisiksi metsään retkelle, ei sovi kieltäytyä. Siinä jää kotihommat kakkoseksi. Koriin lämmintä mehua ja voileipää, päälle kaivettiin toppahaalari ja lähdettiin lapsimaan kohti metsää. Maa oli kuurassa yöpakkasen jäljiltä. Monesti poikani huudahti: "Äiti, tässäkin on hienoa. Ota kuva!" Ja minä otin. 

Olemme siitä onnekkaita, että metsä alkaa pihalta. Päivittäin pinkaisen lenkille kotipihalta suoraan metsään. Luulisi, että tunnen nämä metsät tarkkaan. Kymmenen vuotta olen näitä metsiä kulkenut, tiedän sieni - ja marjapaikat, minulla on lempipaikkani sen tietyn kallion päällä olevan kelon juurella ja tiedän missä virtaa ihanin pieni puro. Löysin tänään kuitenkin aivan uusia paikkoja tuon pienen miehen kanssa. Menimme lähelle. Onneksi.

Kotiin toimme  punaisia vaahteran lehtiä pienessä korissa, kaarnan paloja, jotka kuulemma olivat kännyköitä, niitä kiemuraisia puiden paloja, miekkoja ja pyssyjä, käpyjä ja kiviä. Aarteita kori täynnä. Virkistävä, elämänmakuinen retki. 

Mieleeni muistui elämä kaupungissa. Olin jo unohtanut miten löysin asuinalueen pienestä metsiköstä rauhan, lapset seikkailun. Kävimme siellä usein, koska se oli lähellä ja helppoa. Silloinkin nyt jo isot lapset, halusivat sinne retkelle. Miten olinkaan unohtanut. Tämän päivän pieni retki kahdestaan pienimmäiseni kanssa olikin siis jotakin paljon suurempaa. Se toi mieleen ihania muistoja ja varmasti astelen jatkossakin lähemmäs.