Paimion mainio luontopolku

Kolmen sukupolven voimalla otimme haltuun uuden tuttavuuden suhmuraisena sunnuntaina. Paimion luontopolku osoittautui vahvan suosituksen kohteeksi, jonne varmasti suuntaamme uudelleenkin. Varmasti näyttäytyy monine kasvoineen aina uudenlaisena kelin ja vuodenajan mukaan.

Lähtöpaikka ei vielä kerro miten hieno matka on edessä. Parkkipaikka on jokseenkin pieni. Suhmuraisen kelin johdosta paikkoja kyllä riitti kaikille, ruuhkaisempana päivän tienvieretkin varmasti täyttyvät. Plussaa parkkipaikan silmukalle, jonka ansiosta ajaminen on sujuvaa. Lähtöpaikalla on herttainen pieni aina avoinna oleva museo, jossa voi tutustua suotyön ja turpeennoston saloihin. Luontopolun kartta parkkipaikan tuntumassa on myös oikein informaatiota antava. Reitille on helppo suunnata.

Luontopolkua etukäteen tutkiessani sivustolla painotettiin, että polun alkuosa on helppokulkuista, mutta loppuosa haastaa. Ja näin tottavie onkin. Alun kaunis suo-osuus oli hyvä kulkea polkua ja pitkospuita pitkin. Matkan varrella on pieni, hurmaava suolampi, jota pääsee helposti rantaan ihastelemaan. Rannan penkillä voi hetken huilahtaa tai vain hurmaantua näkemästään.

Suoalueen jälkeen eteen aukeaa kaunis metsä, joka johtaa laajaan kalliomaisemaan. Juuri tämä vaihtelevuus silmien edessä ja jalkojen alla tekee tästä reitistä kutkuttavan hienon. Ensikertalaiselle tämä monipuolisuus sai monesti haukkomaan henkeä kaikessa kauneudessaan. Askel askeleelta odotimme mitä seuraavaksi eteen aukeaa. Ja totuuden nimissä emme oikein uskoneet, että edessä voi olla mitenkään haastavaa maastoa.

Taukopaikka löytyi, kun kalliota oli noustu melko pitkään. Joukon pienin iloitsi kallion koloissa olevista vesilätäköistä ja niiden muodostamista Muumi-hahmojen figuureista, esikoiseni tunsi jo savun hajun nenässään, mummin kamera lauloi napsiessaan kuvia lapsenlapsistaan ja käkkärämännyistä ja oma mieli täyttyi kiitollisuudesta, joka kumpusi sekä maisemasta että seurasta. Onnea on polkuja kulkea kolmessa polvessa.

Ylhäällä kalliolla maisemia pääsi ihastelemaan kiipeämällä näkötorniin. Näkymä on varmasti selkeällä säällä huikea, sumuisellakin kaunis. Vieressä sijaitseva laavu on suuri ja siisti, polttopuita on runsaasti. Laavun etupuolella on myös toinen tulistelupaikka, hienosti ajateltu ruuhkaisempia aikoja ajatellen. Meillä oli eväiden suhteen herkkupäivä: omatekoisista sämpylöistä ja pihveistä kootut hampurilaiset. Voi miten herkullisilta maistuikaan luonnonhelmassa.

Tauon jälkeen oli hyvä astella eteenpäin selkeästi merkattua polkua. Eksymisen vaaraa ei tällä reitillä ole. Siniset merkinnät kertovat suunnan. Pieninkin osasi niiden avulla suunnistaa eteenpäin. Pian edessä aukesi pieni pirunpelto. Aina hätkähdyttävä näky. Pirunpellon luona, kuten monessa muussakin kohtaa polkua, on oikein hyvä informaatiotaulu. Toki joku valopää on harmillisesti osasta rikkonut lasit, sisältö on kuitenkin säilynyt ja hyvä.

Ja niin se alun helppokulkuisuus muuttui haastavammaksi. Ei mahdottomaksi, mutta haastavammaksi. Paljon juurikkoista ja kivikkoista polkua, jossa saa olla tarkkana ja nostaa jalkaa reippaasti. Polku on koko matkan selkeä ja ympärilleen saa katsella hymyillen, niin on kaunista. Tiukimmat nousut kalliolla on hienosti varmistettu köysiaidalla, josta saa halutessaan tukea. Loppuosuudella on hauska mäntyharvinaisuus; puu, jossa on yhteenkasvaneet rungot. Ja ihan lopussa pääsee tutustumaan korsuun. Sen käyttötarkoitus jäi epäselväksi, mutta hauska lisä retkeen oli.

3-vuotiaskin jaksoi koko reitin.
Juurakoista hulimatta.
Tai juuri siksi.

Paimion luontopolku saa meidän retkikunnalta vahvan suosituksen. Monipuolinen, hoidettu, kaunis ja miellyttävä.Pituus reilu 4 km.

Hienosti turvalliseksi korjattu silta.
Helppo oli valita
kumpaa kulkea.

 

 

 

 

Pitkospuut olivat hyvässä kunnossa.