Yksinolon tärkeydestä
”Sä varmaan perheellisenä ymmärrät, miten ihanaa on olla
yksin.” Näin totesi opiskeluystäväni, joka saa viettää opiskeluviikot koulun
asuntolassa, perheen jäädessä kotikonnuille kilometrien päähän. Ja kyllä, minä
ymmärrän. Ehkä jopa kadehdin. Ymmärsin, etten ole aikuisiällä milloinkaan elänyt
aikaa, jolloin tulisin kotiin yksin ja viettäisin koko illan itsekseni. Saati
koko viikon. Minun on ollut tyytyminen yksinolon hetkisiin. Ne ovat riittäneet enkä
ole osannut muuta kaivata. Nautin niistä suunnattomasti ja niiden voimalla
jaksan.
On tietysti monta tapaa viettää aikaa yksin. Ja mielen
kannalta ei ole yhdentekevää miten sen tekee. Varmasti puhdistavinta on
yksinollessa keskittyä lempipuuhaansa tai olla tekemättä mitään. Aivan,
perheelliselle ainakaan ei mikään helppo pala kakkua. Kotityöt, palkkatyöt,
harrastukset, sosiaalinen elämä jamitänäitänyton – lista on loputon. Millään ei
ehtisi ottaa aikaa yksinoloon, ehkä sitä ei ole helppoa järjestääkään.
Mutta juuri silloin, kun se haastavimmalta
tuntuu, pitäisi se ymmärtää ottaa.
Kantapää on opettanut. Tämänkin. Sen sijaan, että väkisin
pusertaa velvollisuuksien läpi mieli kiristyen, olisi sekä tehokkaampaa että
palauttavampaa hypätä sivuun hetkeksi. Ei jää yhteen eikä kahteen kertaan, kun
miehen astuessa ovesta sisään, huikkaan vetäessäni lenkkareita jalkaan, että
happi loppuu. Ja hän ymmärtää, että nyt on aika antaa eukon juosta metsään.
Enkä minä välttämättä juokse, saatan istua kannonnokkaan tai laiturille ja vain
hengitellä. Annan ajatusten tulla ja mennä, olla vain siinä ihastellen
maisemaa, tuoksutellen ja tunnustellen. Maadoitan itseni, olen ja annan
asioiden löytää realistisen kokonsa.
Toisinaan, kun mieli on tarpeeksi puhdas arjen haasteista
tai se saa tarpeeksi aikaa käydä itsekseen, voi yksinolo nostaa sinne mitä
ihmeellisempiä ajatuksia. Aina ei niin kivoja, mieli voi haastaa. Silloin on
rohkeutta ottaa ne vastaan, antaa niiden kertoa kerrottavansa ja mitä luultavammin
sitä oivaltaa mitä ja miksi ne kurjatkin ajatukset siinä hetkessä opettavat. Arjen
kiireissä on helppo huomaamattakin jättää oman mielen tarinat huomioimatta. Ne
kyllä ottavat paikkansa ennemmin tai myöhemmin, väkisin kovalevyn täytyttyä tai
silloin, kun niille uskaltaa antaa tilaa. Samalla huomaa, että tilan antaminen
kirkastaa ajatuksen ja hengitys kulkee vapaammin. Ei sitä turhaan itsensä
kuuntelemisesta pauhata.
Yksinolo on kuin hapankorppu; kun annat itsellesi luvan
yhteen palaan, huomaat haluavasi lisää ja lisää. Siitä tulee riippuvaiseksi ja
puutteen huomaa kireytenä. Itse sen tunnen kropassa ja mielessä, mutta
valitettavan helposti sen huomaa lähimmäisetkin. Happi loppuu- fiilis kertoo,
että nyt on aika painua metsään yksin.
Ei liene parempaa tapaa tutustua itseen ja oppia itsestään kuin
olla yksin. Aina ei ole helppoa olla yksin, se voi vaatia opettelua. Varsinkin,
kun yksinollessa pyykit on pesty, lattiat luututtu ja viikon ateriat
valmistettu eikä aikaa enää tarvitsekaan täyttää velvollisuuksilla. Silloin
sitä saattaa jo kaivata ihmisiä ympärilleen, koska päähän iskee ”liikaa”
ajatuksia. Sen sijaan, että niissä hetkissä täyttää aikansa väkinäisellä tekemisellä,
suosittelen suuntaamaan touhun mielekkäisiin puuhiin tai nostamaan jalat ylös.
Edes hetkeksi. Toki imurinvarressakin tyhjässä kodissa ajatus voi virrata ja
vapautua. Ja antaa niiden kurjienkin ajatusten tulla, niiden jälkeen on taas helpompi
hengittää. Sen myötä kovalevy saa täyttyä uusista, ihanista, unelmientäyteisistä
asioista.
Oma suosikki-paikkani/puuhani yksinollessa on tässä: nokipannukahvit. En tiedä parempaa. |
Kommentit
Lähetä kommentti