Yksinolon tärkeydestä

”Sä varmaan perheellisenä ymmärrät, miten ihanaa on olla yksin.” Näin totesi opiskeluystäväni, joka saa viettää opiskeluviikot koulun asuntolassa, perheen jäädessä kotikonnuille kilometrien päähän. Ja kyllä, minä ymmärrän. Ehkä jopa kadehdin. Ymmärsin, etten ole aikuisiällä milloinkaan elänyt aikaa, jolloin tulisin kotiin yksin ja viettäisin koko illan itsekseni. Saati koko viikon. Minun on ollut tyytyminen yksinolon hetkisiin. Ne ovat riittäneet enkä ole osannut muuta kaivata. Nautin niistä suunnattomasti ja niiden voimalla jaksan.

On tietysti monta tapaa viettää aikaa yksin. Ja mielen kannalta ei ole yhdentekevää miten sen tekee. Varmasti puhdistavinta on yksinollessa keskittyä lempipuuhaansa tai olla tekemättä mitään. Aivan, perheelliselle ainakaan ei mikään helppo pala kakkua. Kotityöt, palkkatyöt, harrastukset, sosiaalinen elämä jamitänäitänyton – lista on loputon. Millään ei ehtisi ottaa aikaa yksinoloon, ehkä sitä ei ole helppoa järjestääkään. Mutta  juuri silloin, kun se haastavimmalta tuntuu, pitäisi se ymmärtää ottaa.

Kantapää on opettanut. Tämänkin. Sen sijaan, että väkisin pusertaa velvollisuuksien läpi mieli kiristyen, olisi sekä tehokkaampaa että palauttavampaa hypätä sivuun hetkeksi. Ei jää yhteen eikä kahteen kertaan, kun miehen astuessa ovesta sisään, huikkaan vetäessäni lenkkareita jalkaan, että happi loppuu. Ja hän ymmärtää, että nyt on aika antaa eukon juosta metsään. Enkä minä välttämättä juokse, saatan istua kannonnokkaan tai laiturille ja vain hengitellä. Annan ajatusten tulla ja mennä, olla vain siinä ihastellen maisemaa, tuoksutellen ja tunnustellen. Maadoitan itseni, olen ja annan asioiden löytää realistisen kokonsa.

Toisinaan, kun mieli on tarpeeksi puhdas arjen haasteista tai se saa tarpeeksi aikaa käydä itsekseen, voi yksinolo nostaa sinne mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Aina ei niin kivoja, mieli voi haastaa. Silloin on rohkeutta ottaa ne vastaan, antaa niiden kertoa kerrottavansa ja mitä luultavammin sitä oivaltaa mitä ja miksi ne kurjatkin ajatukset siinä hetkessä opettavat. Arjen kiireissä on helppo huomaamattakin jättää oman mielen tarinat huomioimatta. Ne kyllä ottavat paikkansa ennemmin tai myöhemmin, väkisin kovalevyn täytyttyä tai silloin, kun niille uskaltaa antaa tilaa. Samalla huomaa, että tilan antaminen kirkastaa ajatuksen ja hengitys kulkee vapaammin. Ei sitä turhaan itsensä kuuntelemisesta pauhata.

Yksinolo on kuin hapankorppu; kun annat itsellesi luvan yhteen palaan, huomaat haluavasi lisää ja lisää. Siitä tulee riippuvaiseksi ja puutteen huomaa kireytenä. Itse sen tunnen kropassa ja mielessä, mutta valitettavan helposti sen huomaa lähimmäisetkin. Happi loppuu- fiilis kertoo, että nyt on aika painua metsään yksin.

Ei liene parempaa tapaa tutustua itseen ja oppia itsestään kuin olla yksin. Aina ei ole helppoa olla yksin, se voi vaatia opettelua. Varsinkin, kun yksinollessa pyykit on pesty, lattiat luututtu ja viikon ateriat valmistettu eikä aikaa enää tarvitsekaan täyttää velvollisuuksilla. Silloin sitä saattaa jo kaivata ihmisiä ympärilleen, koska päähän iskee ”liikaa” ajatuksia. Sen sijaan, että niissä hetkissä täyttää aikansa väkinäisellä tekemisellä, suosittelen suuntaamaan touhun mielekkäisiin puuhiin tai nostamaan jalat ylös. Edes hetkeksi. Toki imurinvarressakin tyhjässä kodissa ajatus voi virrata ja vapautua. Ja antaa niiden kurjienkin ajatusten tulla, niiden jälkeen on taas helpompi hengittää. Sen myötä kovalevy saa täyttyä uusista, ihanista, unelmientäyteisistä asioista. 

Oma suosikki-paikkani/puuhani yksinollessa on tässä: nokipannukahvit.
En tiedä parempaa.