Onnellisuutta vapaaehtoistoiminnasta

Loppuviikosta vietettiin Sylva ry:n järjestöpäiviä Helsingissä. Päivien anti oli valtava: voimaannuttava ja kirkastava. Voimaannuttava, koska sain tavata paljon vertaisia ja seurata hienoja esityksiä ja keskusteluja. Kirkastava, koska kristallinkirkkaasti muistan jälleen miksi vapaaehtoistyötä teen. Kiitos Sylva ja vertaiset.

Annina Laaksonen, Anne Laimio ja minä.
Tunnelma keskustelussa oli mukava ja lämmin.

Sain kunnian osallistua päivien toisena päivänä paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli vapaaehtoistyö. Kävimme keskustelua hienossa seurassa: Keskustelua johdatteli fasilitaattori Saara-Sisko Jäämies ja keskustelijoina lisäkseni olivat professori, dosentti Henrietta Grönlund Helsingin Yliopistosta, vapaaehtoiskoordinaattori Elisabet Hallikainen Sylva ry:stä, vapaaehtoistyöntekijä Henriikka Heikkinen Sylva ry:stä, Naistenkartano ry:n toiminnanjohtaja Annina Laaksonen ja työnohjaaja ja vapaaehtoiskouluttaja Anne Laimio.

Keskustelua alusti Henrietta Grönlundin esitys kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan voimasta otsikolla ”Ole sinä se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Voiko inspiroivampaa otsikkoa olla!  Äärettömän mielenkiintoista tutkittua tietoa siitä, miten paljon positiivisia vaikutuksia vapaaehtoistoiminnalla on niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnan tasolla. Ilahduttavaa on, että jopa 50% suomalaisista tekee vapaaehtoistyötä. Ja vielä enemmän haluaisi tehdä ja tekisikin, jos heitä pyydettäisiin mukaan.

Paneelikeskustelussa käsittelimme vapaaehtoistyötä monelta kantilta: yhteiskunnan ja johtamisen kannalta, haasteista ja hyvinvointivaikutuksista, mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta. Aihe on niin laaja ja tärkeä, että keskustelua voisi jatkaa vaikka miten pitkään.

Kaikki alkaa siitä, että ihmisellä on synnynnäinen tarve olla yhteydessä muihin. Meillä on myös tarve auttaa ja tarve saada apua. Vapaaehtoistyökin on aina kaksisuuntaista; jokainen kerta vapaaehtoistyötä tekevä saa myös itse jotakin, yleensä ainakin mielihyvää. Ja todellakin, tutkimukset todistavat, että vapaaehtoistoiminta lisää onnellisuutta.

Itse edustin keskustelussa vertaisvapaaehtoista. Lämmöllä kuuntelin, miten tutkitusti suuri osa suomalaisista kokee nimenomaan vertaisen kanssa käydyn keskustelun tai koetun hetken helpompana ja arvokkaampana kuin ammattiauttajan tai läheisen. Vertaistuen voimaa ei voi korvata. Sen lisäksi, että vapaaehtoisilta saatu tuki koetaan mieluisana, sillä on myös paljon myönteisiä vaikutuksia: se ennaltaehkäisee ongelmien kärjistymistä, nopeuttaa kriiseistä selviytymistä ja lisää tukea saavan omia voimavaroja ja aktiivisuutta (HelsinkiMission tutkimusraportti, 2015).

Haasteista suurimpana nousi esiin sitoutumattomuus. Tunnistin tämän helposti mokkapalanleivonta- piireistä, vanhempainyhdistyksistä yms, joissa vain pieni ryhmä puuhastelee yhteisen hyvän eteen. Niin kauan tämäkin puuhastelu on täysin ok, kun se on puuhastelijoille itselleen ok. Heti, kun puuhastelu alkaa tuntua pakolta, tylsältä ja ahdistavalta ja herättää puuhastelijoissa keskustelua marttyyrimaiseen tapaan, tulisi herätä ja miettiä onko toiminta enää kenenkään edunmukaista. Toki, aina ei voi heti lyödä hanskoja tiskiin ja lopettaa toimintaa. Mutta asioista voi ja pitääkin puhua. Tähän keskustelussa palattiinkin useasti, korostettiin dialogin tärkeyttä.

Sylvan vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Elisabet Hallikainen korosti, että vapaaehtoisen pitää aina saada tehdä työtä nimenomaan vapaaehtoisesti. On todella ok sanoa, että nyt en pysty. Ja jokaiselle vapaaehtoiselle tulee löytää oma tapansa auttaa. Keskustelussa nousi esiin myös vapaaehtoistoiminnan urapolku-ajatus: Aloitettuaan vapaaehtoistoiminnan, ei ole sääntö pysyä samassa työssä aina. Vaihtaminen ja näkökulman laajentaminen voi olla hyväksikin ja palvella eri elämänvaiheissa eri tavoin. Toki keskustelimme siitäkin, että sekä vapaaehtoistoiminnan kohteen että tekijän tarpeet pitää täyttyä pakottamatta. Niin kauan kuin toiminta soljuu helposti ja kaikkia tyydyttävästi, ollaan hyvällä polulla.  On myös yhtä tärkeää ja hyväksyttävää auttaa kerran vuodessa yhdessä tapahtumassa kuin olla aktiivisesti ja säännöllisesti toiminnassa mukana. Ja meidän aktiivisten pitää hyväksyä tämä ja arvostaa sitä.

Kuten alussa kirjoitin, aihe on niin innostava, tärkeä ja laaja, että voisin käsitellä sitä sivukaupalla. Tärkeimpänä mielestäni on tiedostaa se, että tutkimusten mukaan toisen auttaminen aktivoi aivoissa samaa mielihyvää kuin esimerkiksi suklaan syönti. Liekö tämä syy oman suklaansyönnin vähenemiseen: saan tuon mielihyvän toiminnasta, jota rakastan ja jonka koen tärkeäksi. (Toisaalta, suklaansyönnin väheneminen ei näy vyötäröllä. Ehkäpä olisi paikallaan toimia vapaaehtoisena myös liikunnan parissa.)

Mikäli et vielä ole osallistunut vapaaehtoistoimintaan, suosittelen isosti. Siitä tosiaan tulee onnelliseksi. Ja mikäli osallistut, pyydäthän mukaan sen kaverin, joka ei ole vapaaehtoistoimintaan vielä tutustunut. Hän saattaa odottaa juuri sinun pientä tönäisyä kohti tätä onnellisuuden lähdettä. Ja hei, kasvatetaan lapsemme onnellisuuteen tällä helpolla tavalla olemalla esimerkkejä ja ottamalla mukaan.

Järjestöpäivillä pääsin viimein
kuulemaan myös ent. lapsiasiainvaltuutettua
Tuomas Kurttilaa.
Hän tietää mistä puhuu, arvostan.