Lempipaikka

Jokin aika sitten uutisoitiin suomalaisten puuystävistä. Siitä miten monella suomalaisella on puu, jonka kanssa voi jakaa huolet ja murheet. Onko sulla puuystävä? Mulla on. Pojallani myös.

Ylen jutussa Turun yliopiston dosentti Karoliina Lummaa kertoo, että Suomessa on paljon ihmisiä, joita puu rauhoittaa ja se antaa turvaa. Ymmärrän. Usein tämä puuystävä löytyy pihapiiristä ja se on itse tai tärkeän läheisen istuttama. Puu voi löytyä myös lähimetsästä. Ja puuystäviä näyttää olevan enemmän kaupungissa kuin maaseudulla. Ajatuksena, että maalla metsä on metsä, enemmän hyödyke kuin ystävä.

Itse olen maaseudun kasvatti ja maalla kasvatan omat lapsenikin. En omista metsää enkä osaa ajatella metsää vain hyödykkeenä. Minulle metsä on välttämätön olemassaoloni vuoksi, ei taloudellisesti vaan mielenterveyteni, rauhan ja hyvinvoinnin vuoksi. Metsä on ennemminkin temppeli.

Saimme luonto-ohjaaja- koulutuksessa tehtäväksemme kuvata mielipaikkaamme muutaman kuukauden ajan säännöllisesti sekä kertoa siitä jotakin. Ihana tehtävä! Ja helppo. Kuten puuystävä, lempipaikka on henkilökohtainen, turvallinen ja rauhoittava paikka. Se on paikka, jossa on hyvä olla. Paikka, jossa saa olla oma itsensä. Se ei tuomitse, ei kysele, ei kommentoi. Mutta silti antaa vastauksia.  Kuten luonto yleensäkin.

Oma lempipaikkani on korkean kallion huipulla, josta on kaunis merinäkymä. Sieltä näkee hyvin kauas, niin kauas, että kauimmat saaret näyttävät tuntureilta. Ja minä rakastan tuntureita. Viihdyn siellä yksin, mutta myös lasteni kanssa. Hekin viihtyvät. Olen vienyt sinne ystäviäni, hekin viihtyvät. Käyn siellä kelillä kuin kelillä, aina se antaa jotakin uutta, erilaista. Aina hymyilen seisoessani jalat tukevasti kalliolla ja ihaillessani maisemaa. Hymy pysyy kotiin saakka. (Paitsi silloin, kun kotimatkalla mursin kylkiluuni).

   

Lempipaikkoja minulla on kyllä muitakin. Mökillä omansa, lapissa omansa ja kotinurkissakin useampi. Suurinta osaa näistä yhdistää vesi ja kauas horisonttiin näkeminen. Halajan siis ylös, sinne mistä näkee niin kauas, että voin kuvitella sen satumaailman, joka avautuu siellä jossakin. Haluan olla ylhäällä näkemässä mahdollisimman paljon, haluan kokea olevani pieni olento osana suurta kokonaisuutta. Kaikissa lempipaikoissani on rauhallista, niissä näkyy luonnon kauneus, mutta myös arvaamattomuus. Niissä herää kunnioitus.

 

Lempipuitakin löytyy useampi. Kaikkia niitä yhdistää pitkä ikä, tietoisuus siitä, että se on nähnyt elämää paljon, paljosta selvinnyt. Ja kaikki ne ovat kauniita. Kippuraiset oksat sinistä tai harmaatakin taivasta vasten kuin taulusta, runko vankka, juuret kiemuraiset ja vahvat. Hivelee silmää.

Lukiessaan Ylen uutisen puuystävistä, mieheni totesi tietävänsä, että anopin puuystävän luokse on aika pitkä matka. Totta. Samasta käkkärämännystä pohjoisen tunturissa olemme saaneet kuvan jos toisenkin vuosien varrella, kaikkina vuodenaikoina, kaikkina keleinä.  Aina vie äitini askel saman männyn luon ja minä kyllä ymmärrän. Kaunis ja merkityksellinen käkkärä. Toivottavasti hänellä on lähempänäkin puuystävä.

Pojallani tosiaan on myös oma puu. Koivu vanhempieni pihassa, kylkeen kaiverrettu nimikirjaimensa. Hänellä on myös lempipaikkansa, jonne ei kovin usein pääse. Se on paikka, josta lähtiessä hänen tulee itku. Siinä on jotain selittämätöntä. Pienelle ihmiselle hämmentävääkin.

Toivottavasti sinullakin on oma lempipaikkasi luonnossa. Useampikin. Paikka, jossa voit ladata akkuja, löytää vastauksia ja saada lohdutusta.

Herkkukaakao
lempipaikassa
tekee
hetkestä täydellisen.