Näkökulman vaihtaminen

Toisinaan sitä herää alakuloisena ilman varsinaista syytä. Eilen kävi näin. Olin harmistunut ja hermostunut. Todella inhottava olo. Ja olo näkyi naamasta. Perheenjäsen yksi kerrallaan herätessään hämmästeli, että mikä äidillä on. Olo oli siis silminnähtävää ja normaalista poikkeava. Ja väsyneenä sitä ei edes yrittänyt teeskennellä muuta vaikkei toisaalta kiukuttelemaankaan ryhtynyt, kunhan oli.

Ihminen on siitä hauska olento, että kaikkeen haluaisi aina selityksen. Miksi joku käyttäytyy/toimii/kiukkuaa/ tms tavallaan. Muistan miten kuopuksen vauva-ajan unista puhuttaessa ystäväni tokaisi, että toiset vaan nukkuu aina huonosti, ei kai sille sen parempaa syytä tarvitse olla, pitää vain hyväksyä. Näinpä. Mutta niin vain nytkin mieheni kanssa pohdimme, että miksi minulla on harmistunut ja hermostunut olo.

Johtuuko olo edellisen päivän kohtuuttoman suuresta määrästä negatiivisia uutisia? Paljon mahdollista, negatiivisuus vie paljon energiaa. Vai johtuuko olo pitkään jatkuneesta stressistä, joka hieman on helpottamassa? Ei lainkaan huono selitys tämäkään. Vai meneekö melkoisen täysi kalenteri uniin? Varmasti. Monia syitä keksimme ja varmasti osuimme oikeisiinkin syihin. Se ei vielä poistanut oloa. 

 

Hali helpotti paljon. Sehän auttaa moneen vaivaan. Mutta kaikkea se ei poistanut, hymyilin kyllä jo hieman. Arvanette varmaan mistä löytyi suurin helpotus? Totta: metsästä. Nappasin koirat ja suuntasin pusikkoon. Vielä oli mieli maassa, mutta hissukseen se nousi. Mielenkiintoista oli, että katsoin metsää ylöspäin kuin pienen ihmisen perspektiivista. Ja toisaalta näin pieniä kauneuksia ympärilläni. Ehkäpä tunsin itseni pieneksi ja huomaamattani suuntasin katseeni ylös. Ja hei, sepä olikin piristävää! Miten erilaiselta ja kauniilta maisema ja metsä näyttikin, aivan erilaiselta. 

Etsin usein symbolisia yhteyksiä kulkiessani luonnossa. Näen polun kuvastamassa omaa sen hetkistä matkaa ja saan potkua siitä, miten se ylämäkeen vie kohti kaunista näkymää, kovakin matka palkitaan ja pian helpottaa. Tai näen miten kaunis ja monipuolinen onkaan tuo polku. Tällaisia ajatelmia kuhunkin elämäntilanteeseen, iloihin ja suruihin liittyvää. Sydämiä matkalla, yhteen kasvaneita puita, maan päällä kiemurtelevat vahvat juuret, pilvien raosta pilkistävä aurinko, myrskyävä meri ja mitä nyt tielleni osuukaan. Mielen ollessa rauhallinen, edessä on vain kaunista ilman sen suuremaa merkitystä. Tai ainakin silloin näkee erilaisia asioita. Haastavammassa mielessä, ympäristöstä hakeekin ehkä lohduttavaa tai rohkaisevaa näkymää. 

Näkökulman vaihto tosiaan kannatti. Aivan kuten elämässä yleensäkin. Toisen saappaisiin hyppääminen on suositeltavaa ymmärtääkseen. Oma näkökulma on vain yksi kaistale, jota voi helposti laajentaa ottamalla mukaan muiden näkökulmia. Ainakin voi näin ymmärtää muiden käytöstä. Asettumalla rakastuneen, lapsen kanssa valvoneen tai sairaan lapsen vanhemman, työstä stressaantuneen tai läheisensä omaishoitajan asemaan ihan ajatuksen tasolla, ymmärtää jo paljon paremmin toisen käytöstä. Kaikki eivät olekaan ja ajattelekaan kuin minä ja siihen kaikkeen on syynsä.

 

Näkökulman vaihto jollain kummallisella tavalla teki hyvää. Aikaa ja askelia siihen vaadittiin. Ja monia napsittuja valokuvia. Ja tietysti jälleen luonto ympäristönä tuoksuinen, tuntemuksineen ja näkymineen toimi lääkkeenä. Lopuksi kiipesin lempipaikkaani korkean kallion päälle. Kiipesin sinne, koska tuntui, että vielä ei ole mieli saanut tarpeekseen happea. Onneksi kiipesin, sillä siellä seistessäni alkoi satamaan lunta. LUNTA! Ihan parasta. Kotiin saapui hymyilevä nainen, harmitus ja hermostus oli poissa.