Kaarituet tai sairaus - vertaisuus on paikallaan

Sykerön lapset tekivät hienot supersankariviitat leirillä - Supersankareitahan he ovat kaikki.

Oletko joskus ollut tilanteessa, jossa et koe tulleesi ymmärretyksi vaikka asia on sinulle äärettömän tärkeä? Ehkä kokemuksiasi on jopa vähätelty. Tai ne on koettu niin vaikeiksi, että on lähdetty karkuun. Tiedän miltä se tuntuu.

Kokemasi asia voi olla pieni tai suuri. Se voi olla työttömyys, onnettomuus tai sairaus. Kärjistetysti se voi olla rintaliivin kaarituen irtoaminen kesken työpäivän tai oman lapsen sairastuminen vakavasti. Yhteistä näille on se, että sen kurjuutta ei täysin ymmärrä kuin hän, joka on saman kokenut. Vertainen.

Viikko sitten vietimme lapsisyöpäpotilasperheiden kerho Sykerön järjestämää virkistysleiriä Turun Hirvensalossa Meri-Karinan hyvinvointikeskuksessa. Perjantaista sunnuntaihin reilu parikymmentä lapsisyöpäpotilasperhettä kokoontui saman katon alle viettämään aikaa yhdessä. Meitä oli siellä väkeä laidasta laitaan: oli opettajaa, upseeria, kirjastonhoitajaa, siistijää, prisman kassaa, lähihoitajaa, myyjää jne. Ihmisiä, jotka tuskin muuten ikinä olisivat toisiaan löytäneet. Ihmisiä, joiden elämät eivät olisi kohdanneet millään tasolla aiemmin. Mutta siellä me olimme, kaikki yhtä suurta perhettä.

Meidän vertaisuus perustuu oman lapsen vakavalle sairastumiselle. Sille polulle elämä meidät yksitellen on heittänyt, kysymättä elämäntilannetta tai pankkitilin saldoa, vakuutuksia tai tukiverkkoa. Ja jokaisen on ollut nöyrryttävä sairauden edessä, unohdettava tittelit ja palaverit, pysähdyttävä lapsen vierelle, sairauden eteen.

Sairaalassa meidän perheiden kanssa vuosia työskennellyt henkilö on sanonut, että kahdessa viikossa osastolla tapahtuu muutos. Kaksi viikkoa lapsen diagnoosista kaikki vanhemmat ovat samanlaisia hiihtäjiä verkkareissaan, tukka pystyssä. Kahdessa viikossa on unohtunut se pinnallisuus, johon helposti turvaudumme ja jolla koristamme itsemme. Kahdessa viikossa paljastamme itsemme henkisesti alasti ja kohtaamme toisemme (ja itsemme) haavoittuvina, ilman rooleja ja aitoina. Vaikkakin peloissamme, suruissamme ja haavoittuvina.

Kun kokoonnuimme vanhempien vertaiskeskusteluun, kukaan ulkopuolinen ei olisi voinut arvata mistä porukasta on kyse, jos olisi ollut tilassa ennen varsinaisen keskustelun alkamista. Keskustelun aiheet sinkoilivat, musta huumori kukki ja nauru raikasi. Siinä olimme kuin ketkä tahansa, vain vahva näkymätön side yhdistämässä. Ja keskustelun alkaessa niin nauru kuin itku vaihtelivat ja siihen kaikkeen oli lupa. Ketään ei tuomittu, ei solvattu.

Ihan parasta vertaisuudessa onkin se, miten tulet ymmärretyksi puolesta sanasta. Parhaimmillaan ihan sanomatta mitään. Tämä pätee niin siihen irronneeseen kaaritukeen kuin lapsen sairastumiseenkin. Kukaan ei voi sinua ymmärtää kuin hän, joka on saman kokenut. Yhdessä koetut naurut ja itkut, kokemusten jakamiset ja hiljaa vierekkäin istumiset toimivat hyvin terapeuttisina. Halpaa ja hyvin toimivaa terapiaa, jossa molemmat osapuolet sekä saavat että antavat. Ja usein ihan huomaamattaan.

Ja aina paranee, kun vertaisten joukosta löydät uuden ystävän. Löydät jonkun, jonka kanssa yhteinen sävel löytyy vertaiskokemuksen lisäksi. Onnekseni olen saanut todistaa näitäkin kokemuksia. Ja kokea itsekin. Kun huomaat, että olettekin puhuneet pitkään jo muustakin kuin lapsen syövästä ja sen aiheuttamista peloista ja suruista, voi onnellisena todeta ystäväpiirin laajentuneen. Vertaisuus vain vahvistaa sidettä, sen väliin ei kukaan pääse.

Ja yhtä lailla tämä koskee lapsia. He eivät välttämättä edes keskustele, he leikkivät ja osallistuvat. He näkevät miten muillakin lapsilla on hiukset lähteneet ja miten toistenkin sisaruksilla on kortisonin turvottamat kasvot. He huomaavat, etteivät ole yksin omine erityisyyksineen ja ovat onnellisia siitä. He näkevät miten matkalla hoidot muuttavat ja parantavat, he myös näkevät valitettavasti sen, miten kaikki eivät jatka joukossa. He kasvavat yhdessä vahvoiksi. He kokevat yhteenkuuluvaisuuden ilman syvällisiä keskusteluita. Heidän vertaisuus on lämpimän aitoa. Ja niin äärettömän tärkeää.

Oli kokemuksesi mikä tahansa, älä milloinkaan aliarvioi vertaisuuden voimaa. Se kantaa pitkälle ja antaa juuri niin paljon kuin annat sen antaa.