Oooops, I did it again…

 

Niin siinä taas kävi. Liian pitkään liian täysi kalenteri, ei vapaapäiviä, huonoa ravintoa. Liikaa sokeria ja roskaherkkua, liian vähän  unta. Liikaa hötkyilyä ja multitaskaamista. Liikaa kaikkea sitä, mitä tulisi välttää. Kroppa kyllä taas tajusi, pää ei suostunut ymmärtämään.

Alkuvuosi on näissä lapsisyöpäpotilasperheisiin liittyvissä vapaaehtoistöissä kiireisintä aikaa. Niin tärkeitä juttuja järjestettävänä, ettei edes huomaa tekevänsä työtä. Sama pätee palkkatyörintamalla. Niin mukavia keikkoja, ihania lapsia ja kollegoja, ettei huomaa tekevänsä työtä sielläkään. Ja kun tavoitteet on korkealla, tehtävää paljon, ei riitä virka-aika, ei jää aikaa palautumiselle ja sitten sen jo huomaakin. Väsähdyksen.

Kun on kuukauden siirtänyt hirmuisella troppaamisella alkavaa flunssaa, napsinut buranaa selkä- ja hartiajumiin, syönyt migreenilääkkeitä useasti, valitellut vatsavaivoja ja heräillyt aamuyön tunteina miettimään asioita, joille ei juuri silloin voi tehdä mitään, ymmärtää mielikin viimein. Heräillyt särkyihin ja napsinut taas lisää buranaa. Loma ei olisi voinut parempaan saumaan tulla. Näin se lähes aina on, tarpeeseen tulee. Vielä on itsestä kiinni, miten sen käyttää.

 

Suorittajalle lomakin on helppo täyttää tekemisellä. Tunnistan itseni. Merkitystä ehkä onkin sillä, millaisella tekemisellä päivänsä täyttää. Kun kroppa ja mieli huutaa hellää huulenpitoa, ei rääkkiliikunta liene oikea lääke. (Yritin lähiaikoina, sain palkkioksi monen päivän migreenin.) Kun taas kroppa on voimissaan, hikilenkki täydellisellä ladulla on juuri se missä palautuu. Tilanteet muuttuu, taitoa on pysähtyä kuuntelemaan ja toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla.

Kun sitten vihdoin malttaa pysähtyä, katsoo  taakse, lähelle ja kauemmas, huomaa, ettei tapojaan kovin helppo ole muuttaa. Ei siinä auta vaikka kuinka tietäisi, miten tulee elää. Pöh. Vanhaa polkua on niin helppo palata kulkemaan. Vaikka se omiin tarpeisiin  itsetallaama polku olisi parempi. Kun itse katson taakse, huomaan voivani paremmin, kun viikossa on tarpeeksi väljyyttä. Täysi kalenteri ei tuo minkäänlaista tyydytystä. Joskus se toi, tai ainakin siltä se tuntui. Mutta kun liikaa on kaadettu erilaisista saaveista, tarvitsee muuta. Enemmän muuta. 

Onneksi lääke on helppo. Lepo kuntoon, ravinto kuntoon ja METSÄÄN. Ei ole luonnonvoiman voittanutta. Pitkät rauhalliset kävelyt, pysähtely, hengittely, kosketus. Välillä tulee itku, välillä hymy säilyy kasvoilla pitkän aikaa. Metsässä ei ole roolia, olet vain sinä. Täydellisenä juuri sellaisenaan. Ja toisaalta niin pieni, että voi surutta antautua luonnon hellimäksi. Voit antaa ajatuksen virrata, puskea ulos kököt ja kakat. Mielestä. Puhallella ääneen, silitellä pehmeää sammalta, tuntea olevasi siinä, just siinä, missä kuuluukin sillä hetkellä olla. Metsän haistelu, ja sen tutkitusti hoitava vaikutus. Kiireettä, suorittamatta, siinä se tärkein vaatimus, jonka luonto asettaa antaakseen parastaan.

Tämän loman saa täyttää helpot ja halvat asiat. Kuljeskelu luonnossa, oleilu kotona, hyvältä tuntuvien asioiden tekeminen. Nyt siihen on kuulunut laatikoiden läpikäyminen, löhöily, lueskelu, nukkuminen, kirjoittaminen. Jos akut olisi täynnä, saattaisin olla kateellinen pojalleni, joka saa nauttia täydellisestä talvesta vanhempieni kanssa. Mutta olenkin vain todella onnellinen hänen puolestaan. Tänään hän pääsee lempipaikkaansa, siitä vasta olenkin onnellinen. (Kateellisuus-onnellisuus- aiheesta olen kirjoittanut aiemmin, käypä lukemassa.)
 

En harmittele, että mokasin. Juhlin, että tajusin.