Mahdollisuuksien näkeminen - tässäkin tilanteessa.

Miten iloiseksi tulinkaan eilen otsikosta: Luonnossa liikkuminen on THL:n mukaan sallittua ja jopa suositeltavaa. Paras suositus aikoihin. Näinä aikoina, jos joskus, kannattaa astua metsäpolulle ja tuntea sen vaikutukset.

Kuten aiemmassa kirjoituksessa kerroin, perheemme on elänyt eristyselämää vuoden verran lapsen infektioeristyksen vuoksi. Ei se hääviä ollut. Mutta saimmepa olla paljon lapsen kanssa yhdessä. Pelasimme, leikimme, katsoimme elokuvia ja välillä vain olimme, jos lapsen kunto ei aktiivisempaan riittänyt. Ja aina, kun riitti hippasenkin enemmän, ulkoilimme. Herkkueväillä pojan sai houkuteltua askel askeleelta pidemmälle. 

Onnemme on asua metsän ja meren ympäröimänä. Luontoon pääsee kotiovelta, sinne on siis helppo lähteä. Monet retket ehdittiin eristysaikana tehdä. Ja joka kerta palasimme kotiin sisälle hyvällä tuulella. Väsymys saattoi painaa, mutta kertaakaan ei kaduttanut, että olimme ulos lähteneet. Ei silloinkaan, kun kottikärryillä kuljetin lapsen rantaan juhannusaattona. Kesäillan kokeminen raittiissa ulkoilmassa oli varmasti arvokkaampi ja terapeuttisempi kokemus kuin ikkunan läpi koettuna.

Huomaan, että ajatuskin eristyksestä tai ihan vaan kuumeisen lapsen kanssa kotona oleminen herättää kropassakin muistijälkiä. Olosta tulee levoton ja ketuttaa. Mielessään kiroaa, että taas tätä sohvankulmaa kulutetaan. Ja päässä kelautuu kuvat todella sairaasta lapsesta vieressä, jolle yrittää väkisin juottaa kermaan tehtyä kaakaota, jotta tämä saisi edes hieman energiaa. Onneksemme nyt emme ole tuossa tilanteessa. Emme edes eristyksessä. Ajatus siitä kuitenkin herättä ajatuksia, kylmii selkäpiitä.

Toisaalta se herättää positiivia ajatuksia. Jos nyt jäämme kotiin, saamme olla rauhassa yhdessä. Saamme pelailla, katsella elokuvia, lukea kirjoja, tehdä rauhassa ruokaa ja opiskella hieman erilailla. Siivota kaappeja, järjestellä tavaroita ja se tärkein, saamme olla metsässä joka päivä. Olettaen tietenkin, ettemme ole sairaina. Ei se lomaa olisi, pelko taustalla värittää oloon väistämättäkin harmaan sävyjä. Mutta jos pitää olla, on siitä hyvä hakea hyviä puolia. Niin kauan kun unohtaa taloushuolet ja terveysuhat, katselee tilannetta mustavalkoisesti, ei yhdellekään perheelle tee huonoa olla yhdessä kotona. Kyllä, tiedän, että etätyöt ja etäopiskelu haastavat, monet muutin asiat luonnollisesti. Niinhän elämässä ihan normaalioloissakin, haasteita piisaa. Mutta asiat ja tilanteet, joille emme yksinkertaisesti voi mitään, ei myöskään muutu. Vaikka kuinka kiroaisimme. Tilanteessa tulee elää parhaimman mukaan niin, että olisi hyvä olla. Itsellä ja lähimmäisillä.

Niin monesti olen kirjoittanut luonnon hyvää tekevistä vaikutuksista, siitä miten siellä on helpompi hengittää, asiat saavat oikeat mittasuhteet, edes hetkeksi murheet väistyvät ja verenpaine laskee. Olen kirjoittanut lähimetsän hienoudesta, eväsretkistä ja luonnon parantavasta voimasta. Tässä maailmantilanteessa en lähtisi suosittuihin retkikohteisiin, mutta mikä oiva tilaisuus nyt olisikaan tutustua lähimetsään. Lämmin kaakao ja kahvi reppuun, herkkuvoileivät ja keksit, suklaalevy ja rusinat. Niillä pärjää ja jaksaa pienempikin. Luonnon ei tarvitse tarkoittaa suurta erämetsää, se voi olla puisto, takapiha tai paremman puutteessa vaikka parveke.

Eristyksessä mieli halajaa sinne minne ei pääse ja tekee mieli juuri sitä herkkua mitä kaapista ei löydy. Ihmismieli, sellainen se on. Tänään pakkasimme reppuun risukeittimen, kattilan ja kasvissosekeiton. Harmittelin, ettei meillä ollut Koskenlaskija-juustoa keiton joukkoon lisättäväksi. Melkein iski kiukku, harmitus ainakin. Arvaattekin varmaan, että eipä sitä metsässä enää kaivannut, hyvältä maistui ilmankin.

Lähdimme tänään(kin) matkaan hiukan väsyneinä ja pinnat kireinä, mutta eipä pitkälle tarvinnut talsia, kun jo kaikkia nauratti. Evästauolla vielä enempi. Vatsa täynnä keittoa, lasten leikkiessä omiaan, pötköttelin siinä kallion kyljessä tuulen suojassa ja ihastelin keinuvia puiden latvoja ja ohi kiitäviä pilviä. Elämä oli siinä hetkessä oikeinkin hyvää, omassa kuplassani. Kuplaan sulkeutuminen toisinaan ei ole haitaksi, se antaa tilaa hengittää. Ja mikäpä antaisi siihen paremman mahdollisuuden kuin luonto.

Kuplan ulkopuolella on kuitenkin elämää ja sekin tulee kohdata. Pidetäänhän tänäänkin toisistamme huolta, autetaan heikompia ja kuten eilisessä kirjoitin, suojellaan heitä, joille pienikin pöpö on vaaraksi. Otetaan kuitenkin tilanne vastaan ja nähdään sen mahdollisuudet kaikista harmeista huolimatta.