Koronasta opiksi

Ensin vitutti. Sitten ymmärsin, että se ei oikeastaan auta. Ajattelin kääntää tämän(kin) positiiviseksi. Koronasta arvatenkin kyse. Koronassa ei tietenkään ole mitään positiivista. Mutta sen synnyttämässä keskustelussa on paljonkin. Siinä miten muistutetaan katseen kääntämisestä pois omasta navasta, siinä on posia.

Ensin tosiaan vitutti. Vitutti nyt ja on vituttanut viimeisten vuosien ajan hyvinkin paljon. Ja myönnän, että olen itsekin syyllistynyt ajatukseen olevani korvaamaton ja voivani tehdä työtä pää kainalossa. Ja toki voinkin, voin edelleen. Mutta en halua. Vaikka vaan siksi, että se on tyhmää. Kyse ei olekaan minusta. Kyse on kaikista ympärilläni. Ja kyse on heistä heidän ympärillään.

Kun on lapsen kanssa elänyt vuoden infektioeristyksessä, tätäkin tilannetta katsoo hieman eri silmin. Ensin hieman huvitti otsikot miten kahden viikon karanteeni voi  aiheuttaa stressireaktioita. Toki näin voi käydä. Olla nyt kaksi viikkoa kotona, ehkä jopa terveenä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ihan varmasti taudin uhka, epävarmuus ja epätietoisuus aiheuttaa stressiä. Sitä en kiellä. Siitä voi toki vitsaillakin, mutta voi miten toivon, että suhteellisuus säilyisi näissä keskusteluissa.

Meidän perhe eli eristyksissä vain vuoden. Monet kohtalotoverimme kolme vuotta. Repikää siitä. Ei asiaa kouluun tai päiväkotiin, kuin erityisjärjestelyin. Ei kauppaan, ei Hoplopiin, uimahalliin, synttäreille, konserttiin, ostoskeskukseen tai leffaan. Ei minnekään muiden ihmisten ilmoille. Elämä rajoittui kodin ja sairaalan seinien sisälle. Mieti, kolmekin vuotta.

Ja juuri heitä, jotka nyt tuota eristyselämää elävät, meidän tulisi flunssassamme ajatella. Eikä tarvitse ajatellakseen sairastaa Koronaa, ihan perusflunssakin riittää. Se mikä on meille terveille vain kurjaa, voi näille syöpäpotilaille olla hengenvaarallinen. Sama koskee tietysti muitakin riskiryhmiä. Ajattelemattomuuttaan voi sairastuttaa jonkun toisen vakavasti. Sairastetaan siis kotona, kiitos.

Voitko kuvitella tilanteen, että lapsesi on vakavasti sairas ja tavallinenkin flunssapöpö voi olla hänelle vaaraksi. Toivottavasti et, on se niin syvältä. Mutta yritä. Tiedät, ettet itsekään saisi sairastua, ettet tartuta lastasi. Kuitenkin on pakko kulkea kodin ja sairaalan väliä. Ja ainakin kaupassa pitää itse käydä. Siellä kuljet aivastelevien ja yskivien joukossa, katsot miten pieni lapsi kaivaa keltaisen klöntin nenästään ja menee sen jälkeen punnitsemaan banaaneja. Toisen vanhemmista on myös käytävä töissä, jotta perheen talous on turvattu. Siellä hän työpaikan kahvihuoneessa ja hississä ottaa vastaan ysköksiä ja toivoo parasta. On sydän huolesta sekaisin, ettei vaan kanna pöpöjä kotiin. Jotta lapsensa olisi turvassa.

Niin se on, että yksin emme täällä tallusta. Aiheesta on Koronan osalta kirjoitettu ja puhuttu nyt paljon. Oikein hyvä asia. On äärettömän tärkeää herätellä kaikkia ajattelemaan miten taudit leviää ja miten tätä voi omalla toiminnallaan estää. Näkökulmani on lapsisyöpäpotilaan vanhemman, mutta aivan sama koskee kaikkia riskiryhmässä olevia. Ja vaikkei suoraan olisi riskiryhmään kuuluvan kanssa tekemisissä, välillisesti varmasti on. Montaa mutkaa ei tarvita, ennen kuin löytyy riskiryhmäläinen.

Vielä kun saisimme tämän ajatuksen pidettyä mielessä Koronan jälkeenkin. Ajattelisimme sairaina ympärillämme olevia ihmisiä ja jäisimme kotiin. Ja jos karanteeni tai eristys nyt vaatii parikin viikkoa, pidetään se. Eipä tuo kovin pitkä aika ole, kaikki on niin kovin suhteellista.

Perusarki kaikkine kiireineen usein hautaa tällaiset ajatukset alleen. Sydämestäni toivon, että tästä Korona-keskustelusta jotain opimme. Pesemme käsiämme Ukko Nooan verran, sairastamme kotona, ajattelemme toisiamme, muistamme, että

oman navan ulkopuolella on arvokasta elämää…Onhan näitä.

Nyt voisin jatkaa lähimmäisen rakkaudesta, oman navan tuijottelun surullisuudesta ja muiden arvostamisesta juttua vaikka kuinka,  mutta jätän se toiseen kertaan.

Iloa kaiken tämän hurjan tilanteen keskelle, pidetään toisistamme huolta.