Keho muistaa, antaa muistaa

Tiedätkö sen tunteen, kun jokin tapahtuma tai paikka saa sinussa aikaan ehkä kummallisiakin tuntemuksia? Suunnatonta ahdistusta tai syvää rauhaa? Tai miten jokin aika vuodesta saa sinut kovin levottomaksi. Saattaa kulua hetki ennen kuin ymmärrät itse mistä on kyse. Uskon, että tunnistat ilmiön. Minä tunnistan oikein hyvin. Juuri nyt.

Toukokuun puolivälissä se alkaa ja kesäkuun ensimmäisellä viikolla helpottaa. Olo on todella levoton, mieli on herkillä ja ahdistus kerääntyy rintaan. Jälleen se alkoi yllättäen, kesti hetken ennen kuin mieli ymmärsi ja osasi sanoittaa sen. Ja antoi luvan.

Järki pyrki siirtämään tunteet sivuun. Se selitteli, ettei enää vuosien jälkeen tarvitse velloa, ei enää ole mitään hätää. Se käski katsomaan tilannetta ja ymmärtämään miten hyvin asiat nyt ovat. Tunne ei uskonut. Se jatkoi vellomistaan.

Siitä on jo kuusi vuotta. Samaan aikaan pitkä ja niin lyhyt ajanjakso. Jakso, johon on mahtunut paljon. Siihen on mahtunut taistelua, itkua, selviytymistä, uudelleenrakentamista, syntymistä, haaveita ja niiden toteuttamista, kasvua ja paljon iloa. Samalla se on aika, jona on opeteltu elämään elämää ravisuttanut kokemus kaverina. Pidetty pelkokin kainalossa, päästämättä sitä valloilleen, mutta kunnioittaen kyljessä kiinni.

Kuusi vuotta. Se oli hieno kevät. Sain olla unelmatyöpaikassa odottaen kesälomaa ja riemuita valmiiksi jo syksyn töistä. Oli kovin lämmintä, siitepölyä paljon. Lapsen silmät turposivat. Siitepölyä, allergiaa epäiltiin. Ei auttaneett lääkkeet, ei voiteet, ei tipat. Hampaat heiluivat, kuten ne nyt 6-vuotiaalla voivat heilua. Syöminen sattui.  Äidin huoli painoo rintaa. Kunnes vaisto oli niin vahva, että se vei unet kokonaan. Se vaisto harvoin valehtelee, ei nytkään. Se ei ollut valehdellut pienissä murheissa, ei korvatulehduksissa, ei kaverimurheissa. Se ei valehdellut nytkään. Se tunne oli vahva silloinkin, kaikki ei ollut hyvin. Ei ollut ei, lapseni oli sairastunut syöpään.

Nuo tuntemukset kehossa ja mielessä. Se julmettu ahdistus, puristus rinnassa, herkkyys ja levottomuus. Ne tulivat tänäkin vuonna vierailulle. Ensimerkit antoivat jo huhtikuun lopulla, hissukseen vahvistuivat ja tulivat olemaan pari viikkoa sitten.

Vuosien saatossa olen oppinut niiden kanssa elämään. Ei auta niitä työntää pois, ei ne mihinkään häviä, magneetin tavoin saapuvat luokse. Ei auta tukahduttaa, ei ne tukahdu. Ei auta juosta karkuun, ne saavat aina kiinni. Ei auta haudata. Niin paljon kuin haluaisi ne unohtaa ja hävittää, paras keino on vain ottaa ne lähelle, kohdata ne ja hyväksyä. Ei se helppoa ole, ei ole. Mutta ainut toimiva tapa.

Järjellä ei näissä jutuissa kovinkaan paljon tekemistä ole. Mutta hiukan apua kylläkin. Järki osaa hienosti auttaa, selittää ja saada mittasuhteisiin. Tunnetta se ei kuitenkaan saa häviämään. Eikä pidäkään.

Monet kerrat olen yrittänyt juosta karkuun, kirjaimellisesti pinkonut pitkin metsäpolkuja. Olen yrittänyt haudata ne puuhastelun alle tai konkreettisesti maakuoppaan. Olen virittänyt kasvoille hymyn ja yrittänyt huijata ne pois. Selittänyt niille vaikka mitä tarinoita yrittäen saada ne uskomaan olevansa arvottomia. Arvaat varmaan, ei onnistu.

Olen oppinut ottamaan ne ystäviksi. Hyväksymään ne. Niin epämiellyttäviä kuin ovatkin, niin ärsyttäviä ja niin kurjia, olen saanut niiden kanssa sovun. Tiedän, että häipyvät taas, kun antaa niiden hetken asustella kehossa ja mielessä. Niiden kanssa voi elää, ne tekevät omaa arvokasta työtään. Muistuttavat tärkeästä, siitä mitä oltiin lähellä ottaa pois. Siitä mikä säilytettiin, siitä mistä selvittiin. Ne muistuttavat suuresta rakkaudesta. Ne muistuttavat muistoista ja kasvusta. Ilman niitä emme olisi tässä tällaisina.

Hengitysharjoitukset, kiitollisuuspäiväkirja, mietiskelyt, kirjoittaminen, itku, muistelu. Monia keinoja, kullekin omansa. Pääasia, että ottaa ne kurjatkin tunteet lähelle, tutkiskelee, ymmärtää ja hyväksyy. Elämä ei ole vain ilon ja onnen hetkiä. Välillä saa ja pitääkin vituttaa, surettaa ja ahdistaa. Kaikilla niillä on tehtävänsä ja meidän tehtäväksi jää se opimmeko niistä vai juoksemmeko karkuun.

Onneksi keho muistaa myös ilon ja rauhan hetkiä. Mökin pihalle ajo saa oman mieleni rauhoittumaan välittömästi. Toisaalta jokin toinen paikka saa olon levottomaksi. Siinä missä yksi ihminen saa sinut loistamaan tai tuntemaan olevasi kotona, toinen saa tuntemaan pieneksi hiirulaiseksi. Miten jokin muisto saa sinut välittömästi hymyilemään, toinen tarina menneisyydestä saa kylmänväristyksiä aikaan. Sellaista se elämä on, iloa ja surua. Kaikelle on paikkansa ja sen kaiken keskellä saamme itse valita miten otamme tunteet vastaan.

Ystävinä ja vierailijoina, suosittelen. Anna niille aikansa ja hyvästele sitten. Toiset vaativat kolme viikkoa, toisista pääsee nopeammin. Jotkut saavat jäädä iäksi. Jotkut käyvät vain kerran eivätkä enää palaa. Kohtaa rohkeasti.