Äitiydestä

Eilinen äitenpäivä sai pohtimaan, mitäpä muutakaan kuin äitiyttä. Aihe, johon on vaarallista sorkkaista. Ja sorkkaisen silti. Ja juuri siksi. Some täyttyi lasten tekemistä lahjoista ja korteista, lapsien ja aamupalojen kuvista. Miten ihanaa äitienpäivää monessa kodissa onkaan vietetty. Hurmaavaa. Empaattinen luonteeni kuitenkin ymmärtää, että somessa on julkaisut vain näistä hurmaavista. He, jotka eivät ole saaneet kahvia sänkyyn eivätkä hienoja lahjoja, eivät julkaisseet. Eivätkä he, joille äitiys on tällä hetkellä haastavaa. Eivätkä he, joiden syli on tyhjä. Eivätkä he, joiden lapsi vilkuttelee pilven reunalta. Eivätkä he, jotka eivät saaneet korttia, koska etäkoulu. Mutta sehän on vaan some. Vain pieni pintaraapaisu elämää.

Ja niin on meillä erilaisia tapoja. Toinen julkaisee kaiken, toinen vain erityistapauksissa ja yksi vain lueskelee muiden kuulumiset julkaisematta mitään. Ja niin on äitiyskin, erilaista. Olen saanut kohdata niin omassa yksityiselämässäni kuin työssäni opettajana ja myös vapaaehtoistyössä kovin monenlaista äitiyttä. Miten suuri rikkaus se onkaan!

Kohtaamiset erilaisten äitien kanssa ovat aina mahtavia silmiä avaavia kokemuksia. Yhä uudestaan havahdun siihen, miten erilaisia tapoja onkaan olla äiti. Ja miten jokainen äiti on oman lapsensa kohdalla asiantuntija vailla vertaa. Parhaimmat opit yritän tietysti siirtää omaan elämään, jos ne luonnikkaasti sinne siirtyvät. Oman arvomaailman kanssa poikkeavat yritän hyväksyä ja etsiä ymmärrystä. Usein myös oppia niistä.

Minun kanssani samanlaiset äitiyden arvot ja tavat omaavan kanssa on tietysti helpoin toimia. Niinhän se toimii asiassa kuin asiassa. Kun ajattelee asioista samoin ja toimii samalla kaavalla, yhteistyö on helpointa. Mutta mitä se onkaan, jos olemme äitiyden ääripäissä? Siinä, missä toinen keskittyy uraan ja toinen antaa kaiken elämästään lapsille, voi syntyä monta haastetta vuorovaikutukseen eikä yhteisen sävelen löytäminen, ainakaan äitiyden osalta ole lainkaan helppoa. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan olla. Kuitenkin on niin, että emme ole toisiamme arvostelemaan. Tässäkään asiassa.

Tunnustan, olen toisinaan itsekin sortunut ääneen hämmästelemään omasta äitiydestäni kovasti poikkeavaa tapaa. Se on vain inhimillistä. Joskus omista tavoista poikkeavan toiminnan kokee vääryydeksi, joskus siinä löytää itsestään kateuden siemenen, joskus on vain vaikea suhtautua. Kuitenkin niin kauan kuin lapsen on hyvä olla, hän saa tuntea olevansa rakastettu ja turvassa, minulla ei ole oikeutta arvostella. Voin vain todeta olevamme erilaisia kasvattajia ja vanhempia.

Kaikkia tuntemiani äitejä yhdistää kaksi asiaa: Rakkaus lapsiinsa ja jatkuva riittämättömyyden tunne. Siinä lienee se äitiyden ydin, jonka jokainen tunnistaa. Tunnistan nämä kaksi joka päivä. Jatkuvasti opettelen ja opin, kasvan äitinä. Opettelen hölläämään, ottamaan aikaa itselleni, keskittymään omiin projekteihin, toisaalta sulkemaan silmät kotitöiltä ja olemaan enemmän läsnä. Opettelen kasvamaan lasteni mukana.  Arvaan, tunnistat nämä. Sitähän se on, jatkuvaa kasvamista ihmisenä olo. Sama pätee äitiyteen.

Ja siinä lienee yksi syy siihen, miten ihanasti isovanhemmat ovat läsnä. He ovat jo niin viisaita, että osaavat keskittyä olennaiseen. He kuitenkin todistetusti kokevat (ainakin useat heistä), etteivät omien lasten kanssa osanneet tai pystyneet, mutta lastenlasten kanssa tekevät kaiken paremmin. Varmasti he osasivat ja pystyivät, he vaan olivat vielä kasvuntiellä, kuten minä nyt. Ilman kasvua eivät olisi hurmaavia isoäitejä. Ehkäpä minustakin tulee sellainen.

Saan itse olla kolmen pojan äiti. Kaikki niin erilaisia, että äitinä on saanut kasvaa toden teolla. Minä olen se lapset edellä kulkija. Tai ehkä paremminkin lapset mukana- kulkija. Kasvanut siihen osin pakosta, ei ole ollut aina jakajaa, mutta pitkälti koska olen halunnut. Ja samalla kasvanut siihen, että kuljen lasten kanssa joka paikassa, jotta voin kulkea. Ja minusta se on normaalia. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että olen kadehtinut heitä, jotka ovat osanneet äitiyden ohella elää itselleen, harrastaa, keskittyä uraan, lomailla. Viedä lapset mummolaan ihan muuten vaan, ilman omia suunniteltuja menoja. Olisinko osannut tai edes halunnut lähteä lomalle yksin? Tuskin. No, en! Viikonlopun pussailuloma on kiva, mutta sitten onkin jo kiva saada lapset lähelle. Tunnin lenkki metsässä on hyvä. Sen jo osaan ottaa. Oppia ikä kaikki.

Tässä ajassa, kun saamme olla paljon lasten kanssa yhdessä, toivon, että jokainen löytää siitä myös jotakin hyvää. Haasteita varmasti löytyy paljon, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mikään ei kuitenkaan pitkässä juoksussa ole niin arvokasta kuin aika, jona saamme pitää lapset lähellämme. Haluan uskoa, että se vuosien päästä on monen mielestä tämän ajan parhaita muistoja. Vaikka nyt miten haastaisi.

Ja tietysti, on poikkeuksia. On todella surullisia poikkeuksia, niitä joihin saa ja pitää puuttua. On haasteita. Kaikki ei ole mustavalkoista. Kaikki eivät pysty. Kaikkien ei voi antaa. Tiedostan sen ja olen surullinen. Mutta heilläkin, rakkaus on. Tahdon uskoa. Kaikesta huolimatta.

Äidit. Ollaan armollisia itsellemme. Ja toisillemme.

Arvostelun sijaan voisimme tukea. Ja tukeutua.
Meitä on moneksi. Ja se on rikkaus.