Äitiydestä
Eilinen äitenpäivä sai pohtimaan, mitäpä muutakaan kuin
äitiyttä. Aihe, johon on vaarallista sorkkaista. Ja sorkkaisen silti. Ja juuri siksi. Some täyttyi lasten tekemistä lahjoista ja korteista, lapsien ja
aamupalojen kuvista. Miten ihanaa äitienpäivää monessa kodissa onkaan vietetty.
Hurmaavaa. Empaattinen luonteeni kuitenkin ymmärtää, että somessa on julkaisut
vain näistä hurmaavista. He, jotka eivät ole saaneet kahvia sänkyyn eivätkä hienoja
lahjoja, eivät julkaisseet. Eivätkä he, joille äitiys on tällä hetkellä
haastavaa. Eivätkä he, joiden syli on tyhjä. Eivätkä he, joiden lapsi
vilkuttelee pilven reunalta. Eivätkä he, jotka eivät saaneet korttia, koska
etäkoulu. Mutta sehän on vaan some. Vain pieni pintaraapaisu elämää.
Ja niin on meillä erilaisia tapoja. Toinen julkaisee kaiken,
toinen vain erityistapauksissa ja yksi vain lueskelee muiden kuulumiset
julkaisematta mitään. Ja niin on äitiyskin, erilaista. Olen saanut kohdata niin
omassa yksityiselämässäni kuin työssäni opettajana ja myös vapaaehtoistyössä kovin
monenlaista äitiyttä. Miten suuri rikkaus se onkaan!
Kohtaamiset erilaisten äitien kanssa ovat aina mahtavia silmiä
avaavia kokemuksia. Yhä uudestaan havahdun siihen, miten erilaisia tapoja
onkaan olla äiti. Ja miten jokainen äiti on oman lapsensa kohdalla asiantuntija
vailla vertaa. Parhaimmat opit yritän tietysti siirtää omaan elämään, jos ne
luonnikkaasti sinne siirtyvät. Oman arvomaailman kanssa poikkeavat yritän
hyväksyä ja etsiä ymmärrystä. Usein myös oppia niistä.
Minun kanssani samanlaiset äitiyden arvot ja tavat omaavan
kanssa on tietysti helpoin toimia. Niinhän se toimii asiassa kuin asiassa. Kun
ajattelee asioista samoin ja toimii samalla kaavalla, yhteistyö on helpointa.
Mutta mitä se onkaan, jos olemme äitiyden ääripäissä? Siinä, missä toinen
keskittyy uraan ja toinen antaa kaiken elämästään lapsille, voi syntyä monta haastetta
vuorovaikutukseen eikä yhteisen sävelen löytäminen, ainakaan äitiyden osalta
ole lainkaan helppoa. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan olla. Kuitenkin on niin,
että emme ole toisiamme arvostelemaan. Tässäkään asiassa.
Tunnustan, olen toisinaan itsekin sortunut ääneen
hämmästelemään omasta äitiydestäni kovasti poikkeavaa tapaa. Se on vain
inhimillistä. Joskus omista tavoista poikkeavan toiminnan kokee vääryydeksi,
joskus siinä löytää itsestään kateuden siemenen, joskus on vain vaikea
suhtautua. Kuitenkin niin kauan kuin lapsen on hyvä olla, hän saa tuntea
olevansa rakastettu ja turvassa, minulla ei ole oikeutta arvostella. Voin vain
todeta olevamme erilaisia kasvattajia ja vanhempia.
Kaikkia tuntemiani äitejä yhdistää kaksi asiaa: Rakkaus
lapsiinsa ja jatkuva riittämättömyyden tunne. Siinä lienee se äitiyden ydin,
jonka jokainen tunnistaa. Tunnistan nämä kaksi joka päivä. Jatkuvasti opettelen
ja opin, kasvan äitinä. Opettelen hölläämään, ottamaan aikaa itselleni,
keskittymään omiin projekteihin, toisaalta sulkemaan silmät kotitöiltä ja
olemaan enemmän läsnä. Opettelen kasvamaan lasteni mukana. Arvaan, tunnistat nämä. Sitähän se on,
jatkuvaa kasvamista ihmisenä olo. Sama pätee äitiyteen.
Ja siinä lienee yksi syy siihen, miten ihanasti isovanhemmat ovat läsnä. He ovat jo niin viisaita, että osaavat keskittyä olennaiseen. He kuitenkin todistetusti kokevat (ainakin useat heistä), etteivät omien lasten kanssa osanneet tai pystyneet, mutta lastenlasten kanssa tekevät kaiken paremmin. Varmasti he osasivat ja pystyivät, he vaan olivat vielä kasvuntiellä, kuten minä nyt. Ilman kasvua eivät olisi hurmaavia isoäitejä. Ehkäpä minustakin tulee sellainen.
Ja siinä lienee yksi syy siihen, miten ihanasti isovanhemmat ovat läsnä. He ovat jo niin viisaita, että osaavat keskittyä olennaiseen. He kuitenkin todistetusti kokevat (ainakin useat heistä), etteivät omien lasten kanssa osanneet tai pystyneet, mutta lastenlasten kanssa tekevät kaiken paremmin. Varmasti he osasivat ja pystyivät, he vaan olivat vielä kasvuntiellä, kuten minä nyt. Ilman kasvua eivät olisi hurmaavia isoäitejä. Ehkäpä minustakin tulee sellainen.
Tässä ajassa, kun saamme olla paljon lasten kanssa yhdessä,
toivon, että jokainen löytää siitä myös jotakin hyvää. Haasteita varmasti
löytyy paljon, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mikään ei kuitenkaan
pitkässä juoksussa ole niin arvokasta kuin aika, jona saamme pitää lapset
lähellämme. Haluan uskoa, että se vuosien päästä on monen mielestä tämän ajan
parhaita muistoja. Vaikka nyt miten haastaisi.
Ja tietysti, on poikkeuksia. On todella surullisia
poikkeuksia, niitä joihin saa ja pitää puuttua. On haasteita. Kaikki ei ole
mustavalkoista. Kaikki eivät pysty. Kaikkien ei voi antaa. Tiedostan sen ja
olen surullinen. Mutta heilläkin, rakkaus on. Tahdon uskoa. Kaikesta
huolimatta.
Äidit. Ollaan armollisia itsellemme. Ja toisillemme.
Arvostelun sijaan voisimme tukea. Ja tukeutua.
Meitä on moneksi. Ja se on rikkaus.
Meitä on moneksi. Ja se on rikkaus.
Kommentit
Lähetä kommentti