Tunnustuksia

Nyt teen rohkean tunnustuksen: Olen onnellinen. 

Kyllä. Olen ollut onnellinen tämän Korona-ajan keskelläkin. Olen onnellinen ja kiitollinen. Kiitollinen monesta. Miten onkaan ollut vaikea sanoa sitä ääneen! Se laittoi miettimään. Helpompaa on olla ärtyisä, ahdistunut, kypsä, vittuuntunut. Ymmärrän, että siihen on helpompi jokaisen samaistua, se on jotenkin hyväksyttävämpää. Mutta miksi ihmeessä tätä hyvää tuntemusta ei saisi sanoa ääneen? Miksi siitä saa kummastuneisuutta ja arvostelua osakseen? Miten vain, päätin, että minulla on oikeus tyytyväisyyteeni.

Tiedostan, että elän tilanteessa, joka tekee onnellisuudessa elämisen helpoksi:

Olen opiskelija, etätyön haasteet eivät koske minua. Taloudessamme on kaksi aikuista.
Olemme tottuneet olemaan lasten kanssa yhdessä paljon ihan normaalioloissakin. 

Asumme maaseudulla metsien ympäröimänä. Olen perusluonteeltani positiivinen.

Tunnustuksesta huolimatta elämäni ei ole täydellistä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Minullakin on ollut tuskan hetkiä yrittäessäni hoitaa kahden lapsen koulutehtävissä tukemisen yhden uhmaikäisen säestäessä vieressä päivinä, jolloin omat opiskelutehtävät, webinaarit ja etäyhteydet ovat puskeneet päälle. Olen murehtinut taloutta ja tulevaa, kauhistellut kauppalaskua, tuntenut ahdistusta kaupassa käydessä, kokenut voimattomuutta ja lohduttomuutta riskiryhmiä kohtaan, menettänyt hermot lasten kanssa, repinyt hiuksia päästäni keharipojan oikkujen johdosta, kärsinyt halipulasta ja kaivannut sosiaalista pöhinää. Silti, kaiken keskellä olen kokenut iloa, onnea ja rakkautta. Niin paljon, että yhteistuloksena positiiviset vaikutukset jäävät viivan päälle.

 

Tunnustan, että tyhjä kalenteri tuottaa suurta tyydytystä. Ymmärrän nyt, että täysi kalenteri, mitä se on todentotta ollut, on ollut minulle merkki siitä, että olen tärkeä, hyvä, pystyvä, tehokas. Toisin sanoen olen hakenut hyväksyntää: vain sillä suorittamisella kokenut olevani hyvä ihminen. Keneltä olen hyväksyntää hakenut, en osaa sanoa. Ehkä vain todistellut itselleni asiaa. Olen vain haaveillut tyhjästä päivästä, viikosta. Kuukaudesta en ehkä uskaltanut edes haaveilla. Toisaalta tyhjyys on pelottanut; En ehkä olekaan tärkeä, jos en koko ajan sinkoile. Ja nyt kun minut(kin) on pakotettu pelottava kohtaamaan, se onkin ollut suuri helpotus ja oivallut. Olen yhä tärkeä ja pystyvä.

Tyhjän kalenterin johdosta myös kiire on väistynyt ja se on ihanaa. En ole milloinkaan nauttinut kiireestä vaikka se täyden kalenterin kanssa usein kuuluukin yhteen. Tosin olemme aina ajoissa juuri siksi, etten kestä kiireisiä lähtöjä. Vaikka emme ole nytkään lomalla olleet vaan kiinni velvollisuuksissa, aamujen kiireettömyys, iltojen fiilisten mukainen puuhastelu ja vähentynyt autoilu tuovat suurta mielihyvää.

Mistä se onnellisuus sitten kumpuaa? Tietysti tyhjän kalenterin ja kiireettömyyden lisäksi. Sekä elämäntilanteen. Pitää muistaa, että onnellisuus oli jo ennen vallitsevaa tilannettakin. Kiitollinen olen siitä, että se on säilynyt. Kiitollinen. Siinä ehkäpä se suurin syy. Tunnen kiitollisuutta niin monesta.

Tunnen kiitollisuutta ajasta kotona. Puhtaasta ruuasta, johon olen nyt panostanut. Olen kiitollinen lisääntyneestä liikunnasta. MyBnB Liven jumpat, tanssit, joogat ja pilatekset, olen koukussa. Aivan loistava yhteisö, jonka avulla olen löytänyt hukassa olleen kipinän liikuntaan. Keho ja mieli kiittävät. Olen kiitollinen lapsistani, siitä miten sopeutuvaisia he ovat. Siitä, miten olen oppinut heistä ja heiltä paljon. Kiitollinen miehestäni, kalliostani. Olen kiitollinen luonnosta ja sen hyvää tekevästä voimasta. Olen kiitollinen aamurauhastani. Olen kiitollinen avautuvista kieloista. Niin monesta. Ehkä onnellisuuteni on itsekästä. Ehkä se on itsesuojelua. Mutta se on ja se tuntuu hyvälle.   

Kiitollisuudesta olisi sanottavaa niin paljon, että kirjoitan siitä kokonaan oman tekstin. Se on aihe, jota haluan jakaa.

Tämä aika on ollut hyvä oppitunti. Toivon, että sen opit ovat tulleet jäädäkseen. Toivon, että osaan jatkossakin antaa kalenterin pysyä väljänä, liikkua ja syödä hyvin, antaa aikaa läheisille. Mutta myös toivon, että pääsen eroon halipulasta. Mikään ei voita kunnon lämmintä halia. Ja voi miten monta ihmistä haluaisinkaan rutistaa, tuttua ja tuntematonta. Empatiani on niin monen luona, tiedostan monen ahdistuksen ja ahdingon, toivon parasta jokaiselle ja lähetän haleja, iloa ja lämpöä. Välillä postikortin.   

Haluan ajatella, että tämä kummallinen aika koko maailmassa on kuin iso kuoppa tiessä, joka osuu matkalle. Ehkä se rikkoo renkaan, tiputtaa pakoputken tai pakottaa kokonaan jatkamaan toista reittiä. Se jättää jälkensä varmasti jokaiseen, toinen selviää nilkan nyrjähdyksellä, kun toiselta hajoaa koko auto. Matka ei kuitenkaan pääty tähän, se jatkuu kuten aina. Itse voi pitkälti valita millä mielellä sen tien kulkee.