Ystävyydestä

”Sulla on nyt selkeesti joku tollanen vaihe elämässä, että pystyt kirjottamaan niin kauniisti…sellasta ei pysty pakottamaan.”, sanoi hän siinä etupenkillä vieressäni. Sitten ihasteltiin taas maisemia, hidasteltiin valokuvaamista varten ja jatkettiin taas. Aiheesta tai sen vierestä. Ihan kuin eilen. Vaikka vuosia viime kerrasta oli vierinyt taas useampi.

Häntä kutsun rakkaaksi ystäväksi. Hänen seurassaan olen rakastettu juuri tällaisena, ihan paljaana. Ja niin on hänkin, ilman rooleja, selityksiä tai muureja. Hän tuntee minut läpikotaisin, minä hänet. Ei ole mitään mitä ei voisi kertoa. Häntä arvostan, hänen läpi näen, hänen seurassaan aika häviää. Hänen kanssaan jatketaan aina siitä mihin viimeksi jäätiin. Ja aina aika jää kesken.

Onnea on ystävyys. Yksi, kaksi tai useampi. Kunhan on. Ilman on ihminen vajaa. Tämän suhteen olen täysi.

Mitä se sitten on? Ei sen välttämättä tarvitse olla selitettävissä. Kemiaa, rakkautta, luottoa, rehellisyyttä, sidettä. Jotain kaunista, josta ihminen samalla saa ja haluaa myös antaa. Voimaantuu kohtaamisista ja haluaa olla läsnä. Molemminpuolista. Arvostaa ja saa arvostusta. Paljolti samoja ominaisuuksia kuin parisuhteessa. Ilman sitä parisuhdetta.

Tänään voimaannuimme. Vuosien ja kokemusten jälkeen siinä rantakalliolla istui samat naiset kuin ensikohtaamisella yli 20 vuotta sitten. Ehkä hieman hioutuneina ja toisaalta kolhittuina, mutta samoine sisuksineen. Lapset juoksivat jaloissa, arimmat jutut juteltiin heidän telmiessä rantavedessä ja tarpeen tullen kieli vaihdettiin toiseksi. Jälkikasvun korvia suojellaksemme. Hätä keinot keksii.

Muutaman päivän päästä saan viettää päivän lapsuudenystävieni kanssa. En heitäkään kovin usein näe, mutta aina yhtä kovin odotan. Kun yhteinen historia on vuosikymmeniä pitkä, on syvyyskin sen mukaista. Tunnetaan toisten perheet ja historiat, yhteisten kokemusten myötä olemme kasvaneet kerhokavereista koululaisiksi, mopoileviksi teineiksi ja lopulta aikuisiksi. Ei tarvitse sillä historialla esittää mitään. Kaikki tiedetään. Salaisuuksia ja kokemuksia, välillä punastuttaa, välillä vaan naurattaa.

Hetket ystävien kanssa ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ruuhkavuosissa harvinaisia, mutta sitäkin tarkeämpiä. Parhaimmillaan elinikäisiä. Jotkut jäävät matkalla, tai poikkeavat toiselle polulle. Ehkäpä jäävät iäksi. Parhaimmillaan polut löytävät toisensa uudelleen. Silloin voidaan todeta, että välillä eksyttiin ja tässä taas ollaan, yhdessä.

Sydämestäni toivon, että sulla, mulla, meillä kaikilla on edes se yksi. Se, joka hyväksyy. Se, joka antaa ja ottaa. Se, joka sanoo just oikeat sanat, senkin mitä et halua kuulla, mutta mikä pitää kuulla. Se, jonka kanssa aika katoaa. Y S T Ä V Ä.