Voi kun oisit viisaampi kuin äitis milloinkaan...

 Olen viime aikoina yllättänyt itseni yhtä aikaa ihastelemasta sitä miten lapsestani kasvaa hieno nuori suuria ajatuksia täynnä oleva mies, mahtava persoona ja komea ilmestys. Samaan aikaan toivomasta, että hän olisi vielä pieni taapero kurahousuissaan hyppimässä vesilätäköissä.  Tähän on tultu. Lapset kasvavat ja murheet lapsen mukana. Voi miten totta se onkaan. 

 

Taaperon kanssa käymme normaalia uhmaikäisen taistelua, vuoristorataa, tunteiden ja kaverisuhteiden opettelua. Kolmannen kohdalla nämä haasteet ovat hyvin iisejä, kuuluvat elämään ja niille voi hymyillä lempeästi. Myös nauttia, koska ymmärtää, että eipä aikaakaan, kun vaihe on ohi, opit opittu ja on siirrytty seuraavaan. Asteittain haastavampaan vaiheeseen. 

Esiteinin kanssa sitten onkin aivan eri jutut. Kaverisuhteet, kasvamisen vaikeus, oman tilan tarve, irtautuminen, heräilevät hormonit ja toisaalta  hellyyttävä isoveljeys, äidin pikkupoika ja mietiskely. Tunnustan, kuten suurin osa vanhemmista, että kun Wilma-sovellus ilmoittaa saapuneesta merkinnästä, koko kropan yli vaeltaa tuskanhiki ajatuksella, että ”mitä nyt taas?”. Viime aikoina on ollut riitoja, tappelua, unohduksia, höpötyksiä. Puuh. Toki on tullut myös ihanaa positiivista palautetta, ilahduttavia viestejä hyvästä käytöksestä.

Kurjan viestin jälkeen tunnen piston omassa sydämessäni ja koen epäonnistuneeni vanhempana ja kasvattajana. Tiedän kyllä, että eihän se niin ole. Järki sanoo, että tämähän kuuluu ikään. Näin se kasvu tapahtuu, haetaan omaa paikkaa ja rajoja, unohdellaan ja opitaan. Kantapään kautta. Samalla suren, toisinaan ihan oikeasti kyyneleitä vuodattaen, kaverisuhteiden haasteita. Yritän saada lapsen ymmärtämään, että ei ole ok sietää kiusaamista, vittuilua, ei suoraan eikä kiertäen. Kun kovasti haluaa kuulua joukkoon, sitä sietää turhan paljon. Ja se on syvältä.

Mieheni sanoi juuri minulle, että vaikka esiteini on keskimmäinen lapsi, ei meillä ole aiemmin ollut näin vanhaa lasta. Totta. Esikoinen, kehitysvammainen poika ei ole milloinkaan kasvanut näihin haasteisiin asti. Hänen kanssaan kuitenkin painitaan eri juttujen kanssa. Jälleen, monennen kerran katkaistaan napanuoraa. Opiskelua, omaan kotiin sopeutumista, oman elämän rakentamista kasvavine haasteineen. Samalla äidin pikkupoika ikävöi isosti, kaipaa todella paljon (kauko-)ohjausta, rimpuilee, haastaa ja kipuilee kasvun äärellä. 

 Tasapainoilua on äitiys, kasvattaminen ja tukeminen. Jos on lapsen kasvu haastavaa, on se vanhemmuuskin. Kasvattavaa kaikille osapuolille. Voin suojella, lohduttaa, auttaa, keskustella, herättää ajattelemaan, tukea ja puuttua. Voin toivoa parasta ja kannustaa. Voin tehdä ikäviäkin päätöksiä, asettaa rajoja ja luottaa. Ja samalla ymmärtää, että kaikkea en voi kontrolloida. Jokaisen on oma polkunsa kuljettava. 

Äitini muistutti juuri omista kasvunvuosistani. Eräästä lintsausreissusta, jonka johdosta en ole vieläkään päässyt Suurlähettiläiden keikalle. Huhhuh, onneksi ne vuodet on eletty. Ja toisaalta ne on kuitenkin edessä, nyt vain eri roolissa. Omat jutut muistissa, kyllä kauhistuttaa. ”Voi kun oisit viisaampi kuin äitis milloinkaan.”

Pienen taaperon kanssa on aika eri haasteet kuin esiteinin kanssa. Saati kun puhutaan napanuoraa katkaisevasta parikymppisestä keharimiehestä. On siinä pakettia kerrakseen. Yhtä kaikki, lääke on useimmiten sama:

* Lämmin, tiukka halaus. Toimii lapseen kuin lapseen, aikuiseenkin.

* Hengitys. Muutama syvä hengitys ennen toimintaa ja puhetta. Suojelee niin lasta kuin itseäänkin.

* Läsnäolo. Olla oikeasti kiinnostunut lapsen ajatuksista, kuunnella ja (yrittää ainakin) ymmärtää.

* Puhuminen. Sitä on viime ajat harrastettu paljon. Esiteiniltä kysyttäessä varmasti ihan liiaksi asti. Ja toisaalta juuri hän on saanut huomata, että puhuminen kannattaa ja helpottaa.

Itse iloitsen, että vielä saan joka päivä useamman halin, vielä kainalooni käperrytään, vielä jutellaan, vielä kanssani lähdetään reissuun, vielä saan lohduttaa, nauraa yhdessä ja haaveilla. Toivottavasti kasvun keskellä säilyy näitä pieniä merkityksellisiä hetkiä paljon.

Iloa, armollisuutta ja lempeyttä jokaisen vanhemmuuteen.