PELKO
Pelko. Tuo viheliäinen tunne. Inhottava, pahimmillaan lamaannuttava, koko kropassa tuntuva, raastava, kaikinpuolin ärsyttävä. Se pohjaa yleensä aiemmin koettuun, valitsee vahvuutensa sen mukaan, ottaa valtaansa. Eri tilanteissa eri vahvuisina.
Olen viime aikoina tuntenut kunnon pelkoa kaksi kertaa. Sellaista, joka tuntuu koko kropassa ja on lähellä viedä paniikkiin tai lamaannuttaa. Kerrat olivat aivan erilaiset, johtuivat eri asioista, mutta yhtäläistä niille oli, että ne oli vaan kohdattava ja tyynnytettävä, jotta pysyi toimintakykyisenä. Molemmilla kerroilla kesti päiviä ennenkuin pelko lähti mielestä ja kehosta kokonaan Mieli käsitteli tapahtunutta, ymmärsi vasta jälkeen, mitä olisikaan voinut tapahtua ja mitä oikeastaan tapahtui. Pelko tuli uniin, nostatti sykettä ja sai mielen matalaksi. Ensimmäisellä kerralla huojentuneeksi, toisella kerralla surulliseksi. Molemmilla kerroilla helpottuneeksi.
Ensimmäinen pelko syntyi merellä. Ensimmäinen pidempi melontani, edellinen oli nuorena tyttönä tyynellä järvellä. Nyt mentiin into piukassa kohti haaveen toteutumista. Yksi päivä harjoiteltiin tekniikoita ja pelastumista, toisena lähdettiin retkelle. Höntsäilykierroksen jälkeen kohti saarta. Matkalla suuren aukean yli alkoi tuuli nousta ja kääntyä, hiukan jo pelotti. Pääsimme hienosti kuitenkin saareen ja adrenaliini virtasi, fiilis oli mahtava.
Myötäisessä pääsisimme takaisin, fiilistelimme. Vaan luonto ei tarjoile aina helpointa, se yllättää joskus kovemminkin kuin toivoisi. Niin siis tuuli taas kääntyi ja koveni. Koveni todella. Ei auttanut kuin mennä. Nyt pelotti. Oikeasti pelotti. Aallot olivat kovat, vaihtelivat, tulivat hankalasta suunnasta, veivät naista ja kajakkia. Järki sanoi, että pysy rentona, hengitä tai keikahdat aaltojen sekaan. Tunne kuitenkin oli kangistaa koko kropan ja nosti sykkeet korkealle. Järvi voitti, hengitin, kaiken keskellä keskityin hengitykseen, keskityin melomiseen ja parhaani mukaan jätin pelon sivuun. Pääsimme rantaan. Kropan valtasi riemu, järjetön adrenaliinivyöry ja lopulta väsy.
Monta iltaa sulkiessani silmät, olin aalloilla. En enää pelännyt, mutta käsittelin. Aallot kertoivat mitä olisikaan voinut käydä ja mitä oikeastaan pelkäsin. Jonkun mielestä voi olla jossittelua, mutta koen, että tarpeellista kokemuksen käsittelyä se oli. Se auttoi. Pelon kokemus oli lopulta osa hienoa itsensä ylittämisen kokemusta, josta jäi hienot muistot.
Toinen pelon kokemus on tuore ja sitä käsitellään edelleen. Kun pelko liittyy lapseen, se saa aivan uuden tason. Edellisessä postauksessa kirjoitin, että " Kuoleman kanssa en tule ystäväksi. Se pelottaa aina". Tästä kai on nyt ollut kyse, menettämisen pelosta. Ja kun sen on lapsen kohdalla kokenut ennenkin, pelko aktivoituu helposti. Se vyöryy päälle ja täyttää koko kropan. Ja lapsen ymmärryksen kasvaessa, se täyttää hänetkin.
Sama lapsi, joka sairasti syövän muutama vuosi sitten, kaatui nyt pyörällä. Turposi kaula, kipu oli kova. Päivystykseen lähtöä ei tarvinnut miettiä, matkalla soitin tulostamme. Kipu yltyi ja huoli muuttui silmäniskusta peloksi. Ilta ja yö tutkimuksia, lääkettä, lisää lääkettä. Epävarmuudessa nukkumaan. Jatketaan aamulla. Tutkitaan lisää, verikokeita ja kuvauksia. Ollaan ravinnotta, varmuudeksi. Lääkitään, oksennellaan, odotetaan, koitetaan levätä, kulutetaan aikaa. Odottavan aika on pitkä. Epävarmuudessa odottaminen on raastavaa.
Sama osasto kuin vuosia sitten ennen syöpädiagnoosia. Sama lääkäri, samat oireet, samat tutkimukset. No kyllä, pelko oli melkoinen. Järki sanoi, että nyt on vain kaaduttu pyörällä, mutta sydäntä raastoi ja aiemmat kokemukset kurkistivat joka kulman takaa. Lapsi itse pelkäsi. Esiteini ymmärtää asioita aika eri tavoin kuin eskarilainen. Kun turvotuksen takaa löytyi vielä kasvanut imusolmukse, oli mieli todella pelokas. Sivulöydös. Mitä helvettiä?!?
Kun selvisi, että kyseessä olikin "vain" paha revähdys ja suuri hematooma, verenpurkauma poskelta kaulalle, uskalsi jo hieman hengittää. Kun lapsen suu aukesi ja hän sai syötyä, kun pää alkoi hieman kääntyä ja kipu pysyi aisoissa, hengitys kulki vapaammin. Sen myötä kroppa alkoi rentoutua. Väsymys alkoi nostaa päätään. Kotiutumista seuraavana päivänä se iski todella, sekä lapseen että äitiin.
Mitä sitten pelkäsin? Sitä tässä on nyt sulateltu. Aiemmat kokemukset todentotta aktivoivat pelon ja vaikuttavat sen vahvuuteen. Lapsi pelkäsi, että imusolmuke on merkki syövästä. Hän pelkäsi, että jotain on niin rikki, ettei sitä voi korjata. Hän pelkäsi vammautuvansa. Hän pelkäsi, että kipu kasvaa. Hän pelkäsi oksentamista. Kaiken hän osasi sanoittaa. Viisas poikani.
Minä pelkäsin samoja asioita. Pelkäsin myös sitä pahinta vaikka siihen ei viitteitä ollutkaan. Pelkäsin, että menetän lapseni. Pelkäsin, että hän menettää kyvyn liikkua. Pelkäsin, että sivulöydös on perkele. Pelkäsin, että ovesta astuu väärä lääkäri. Pelkäsin, että meille niin arvokas ja tärkeä lasten hematologi tulee huoneeseen. Ei astunut. Huh. Olin pelossani surullinen, että juuri tämä poika joutuu kokemaan pelkoa ja kipua.
Perheemme on melkoinen tiimi. Se on kokemiemme aikana käynyt selväksi. Käärimme hihat, nostamme haarniskat päälle ja käymme taistoon miekat tanassa. Miten pelottavan helposti se kävi taas. Sairaalaelämään solahdimme tutusti. Kaiken pelon keskellä siellä oli myös turvallista, kuten ennenkin. Lääkitsemiset ja seuranta-ajat, niin konemaisesti hoituu.
Pelko alkaa väistyä. Lapsi paranee silmissä. Nyt on käsittelyn aika. Kullakin tavallaan. Väsymystä on kunnioitettava, annettava pelon tuntua ja päästettävä irti, se kyllä menee. Eipä sitä parane päästää pitkäksi aikaa majailemaan, mutta hetken se saa olla, jotta sen saa tutkailtua joka kulmasta. Sitten saa painua.
Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne, sanoo mieli.fi. Niinhän se on. Se järkyttää joka kerta ihmisen perustarvetta, turvallisuudentunnetta. Siksipä itsekin kaipaan pelon hetkellä turvaa, läheisyyttä ja huolehtimista. Pelko nostatti jälleen myös taisteluun, oikein kanavoituna, hengityksellä ja positiivisilla mielikuvilla, antoi voimaa selvitä koettelemuksesta. Tässäkin aiemmat kokemukset toimivat viittoina. Pelon kanssa näköjään oppii toimimaan. Nyt sulatellaan ja käsitellään, ehkäpä yöunetkin alkavat palautua palauttaviksi, huoli väistyä ja luotto elämään palata. Aikansa vaatii.
Kiitollisena tähänkin päivään. Ilman pelkoja.
Kommentit
Lähetä kommentti