Paljon on ollut viime aikoina puhetta kuolemasta. Tänään ei.
Tai sen verran kuitenkin, että haluan herättää ajatuksia siitä, että
puhuttaisiin ennen kuolemaa. Tiedättekö, että ne kehut. kiitokset ja muistot kerrottaisiin vielä eläessä eikä vasta hautajaisissa.
Tämä asia käy mielessä aina välillä. Nyt se taas palasi
ajatuksiin, kun sain itse viestin, jossa minua kiiteltiin, kerrottiin mukavia
asioita. Kerrottiin iloitsevan, että saa tuntea minut. Kerrottiin, millaisena
minut nähdään. Luin viestin aamukahvilla, viltin alla terassilla, heikohkon yön
jälkeen. Arvaatte, että hymyilin. Olin ehkä hieman hämillänikin, isosti läikähti. Tunsin suurta kiitollisuutta tuosta ihanasta ihmisestä ja hänen
sanoistaan. Kiitin ja kerroin, että tuli hyvä mieli.
Miten helppoa onkin selän takana kehua. Päivitellä miten
ihana ja taitava ja kaunis ja sympaattinen toinen on. Myötäillä toisen kanssa
ja jättää kuitenkin siihen. Helposti jää sanomatta kohteelle itselleen. Miten
harmi. Kuinka helposti saisi piristettyä, nostettua toisen itsetuntoa,
muistutettua, että olet just hyvä. Ja vielä parempi. Kun muistaisi sanoa sen
kaiken hyvän toisesta, ihan tavallisena tiistai päivänä. Vaikka työkaverille
kahvitauolla tai kumppanille nukkumaan mennessä, lapsille tietysti joka
käänteessä, ystävälle viestillä, lenkillä, puhelimessa, äidille, isälle, kummille…Tiedät
kyllä, kaikille tärkeille.
Viime viikolla tuli valtava tarve muistuttaa entistä
työparia siitä, miten taitava hän on työssään. Soitin ja kuulin olevani
kaiuttimessa kampaajalla. Ei haittaa, sanoin, koko maailma saa kuulla asiani.
Kerroin ja tuli itsellekin hyvä mieli. Uskoakseni myös hänelle.
Sehän siinä onkin, kehuessa muita, saa itsekin hyvää. Hymyn
ja hyvän mielen. Hyvän näkeminen muissa on arvokasta, se vie pitkälle.
Maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, että uskon hyvän hoitavaan voimaan. Ei
se maailmaa pelasta ja pahuutta poista, mutta joidenkin päivän se helposti
pelastaa. Ja kantaa kauas. Toistettuna vielä kauemmas.
Työssäni pyrin pohjaamaan tähän. Kehun, kehun ja kehun.
Välillä joudun torumaan, mutta sitten taas kehun. Kun pienikin onnistuminen
huomataan, se kasvattaa ja luo uskoa omaan osaamiseen. Ja meissä jokaisessa
sitä hyvää on, jokainen kokee joka päivä ainakin pienen onnistumisen. Toisena
päivänä se on suurempi, toisena pienempi. Joskus jaksaa tehdä keskittyneesti
hommia pienen hetken, joskus flow valtaa ja jaksaa kauemmin. Tänään keitin
hyvän aamukahvin, eilen jaksoin olla esikoisen 23 puhelun ajan rauhallinen ja
tsempata. Hyvä minä.
 |
Meissä kaikissa on paljon
hyvää ja ihanaa.
|
Sitten on se toinen puoli, kehujen ja kiitosten vastaanotto.
Ei muuten ole helppoa. Huomaan itse helposti ohittavani ne vähätellen vaikka
mielessäni niistä nautinkin. En vähättele kiittäjää vaan kohdetta, eli itseäni.
Joku sanoisi, että perussuomalainen tapa. Saattaa olla, hölmöä joka
tapauksessa. Olen opetellut. Kiitän ja kerron, että tulipa hyvä mieli. Koska
juuri niinhän se on. Mutta kyllä, edelleen saan itseni kiinni vähättelystä. Ja
siinä samalla pyrin korjaamaan asenteen ja näkemään itseni muiden silmin.
Olen saanut useammaltakin ystävältä kortin, jossa lukee
kutakuinkin näin:
”Kunpa näkisit itsesi kuten muut näkevät,
ymmärtäisit kuinka hyvä tyyppi olet.”
Saman voisi sanoa monelle meistä.
(Ja katsoa peiliin ja sanoa kehun jos toisen sinnekin.)
Haastan sinut.
Kehu tänään ainakin yhtä ihmistä.
Lupaan, että saat siitä itsekin paljon.
Iloa päivään!
 |
Miestäni kehuin ja kiitin juuri,
kun hän muisti kaupasta juuri sen mitä piti. :)
|
Kommentit
Lähetä kommentti