”Äiti, kun kuolee, tuleeko sit takas?”
”Äiti, kun kuolee, tuleeko sit takas?”
”Ei kulta, ei tule.”
Kevyt keskustelu sunnuntai-aamuna 4-vuotiaan kanssa. Vaarin kuolemasta on aikaa lähes yhdeksän kuukautta, aika ajoin näitä kysymyksiä tulee. Toisinaan muistellaan hautajaisia, toisinaan iltakahvitteluja vaarin luona. Paljon pyörii pienen päässä. Jälleen keskustelimme kuolemasta, muistelimme ja pohdimme. Kunnes taas leikit jatkuivat.
Kunnes hetken päästä hän huomaa äidin itkevän. Sieltä leikin
lomasta hän vilkuili ja varovasti tuli lähemmäs. Lopulta hiipi syliin. Ei
kysynyt, ei puhunut, oli vaan. Kerroin olevani surullinen. Jatkoimme
keskustelua kuolemasta ja surusta. Siitä miten suru on hyvä itkeä ulos. Olin
saanut jälleen suruviestin. Lapsuudessani ja nuoruudessani paljon elämässäni
vaikuttanut mies oli poissa. Kuinka lujaa se koskikaan, enemmän kuin osasin
odottaa.
Olin aktiivinen partiolainen. Viihdyin retkillä ja leireillä, toimin johtajana ja osallistuin innokkaasti kaikkeen toimintaan. Meitä nuoria oli muutamia touhuamassa ja aina mukana myös ne turvalliset aikuiset. He, jotka pitivät huolen, että kaikki sujuu. Antoivat aikansa ja taitonsa, luottivat ja tukivat. He kokkasivat, rakensivat ja pitivät huolta. Heidän kanssaan on vietetty ikimuistoiset reissut lähimetsissä ja kauempana.
Viime yönä yksi heistä poistui. Aiemmin tänä syksynä toinen. Kolmas lähti jo vuosia sitten. Neljännen poismenostakaan ei ole pitkään. Jokainen liian aikaisin. Monet retket olisi ollut vielä jäljellä.
Kovasti se koskettaa, kun osa lapsuuden ja nuoruuden turvallisista ihmisistä kuolee. Se koskettaa niin paljon, että sattuu. Samalla mielen täyttää muistot. Ne kaikki ratkiriemukkaat iltanuotiot, valkosipulintuoksuiset kokin jorinat, telttatarkastukset, tiukatkin väittelyt kokouksissa, kiusoittelut ja suuret luottamuksen osoittamiset. Ilman heitä, hienoja ihmisiä en olisi kasvanut kuten kasvoin. He olivat matkalla mukana juuri oikeanlaisina juuri oikeaan aikaan.
Tänään on sylitelty paljon. On muisteltu, vaihdettu lapsuudenystävien kanssa viestejä, soiteltu veljen ja äidin kanssa, itketty ja tultu lohdutettavaksi. Oli aika taas pysähtyä. Yksi syy lisää.
Vaikka elämä ei ole ikuista, näinä hetkinä toivoisin voivani pysäyttää sen edes hetkeksi. Tai palaavani hetkiin iltanuotiolla tai hiekkalaatikolla. Säilyttää elämässäni kaikki ihmiset ja nauttia heidän läsnäolostaan.
Kuoleman kanssa en tule ystäväksi. Se pelottaa aina. Olen saattanut hautaan liian monia, monia myös aivan väärään aikaan. Äitejä, isiä, vanhuksia, lapsia. Elämä on jatkunut, mutta ikävä on jäänyt. Aina tavallaan muokannut omaa maailmaa. Lisännyt kiitollisuutta koettua ja olevaa kohtaan. Niin nytkin. Muistan kiitollisuudella menneitä, sitä miten kasvattivat minua, yhdessä koettuja, mukanaan tuomia ihmisiä ja kokemuksia. Ja Ikävöin.
Kummasti on kuolema ollut läsnä lähiaikoina. Ei vain näinä menetyksen hetkinä vaan myös muistoissa. On ollut vuosipäiviä, raastavia. On kultainen syyskuu, lasten syövän tietoisuuskuukausi. On uutisia sairastumisista, paranemisista, menetyksistä. Keskusteluja esiteinin kanssa, joka ymmärtää, että huonosti olisi voinut käydä. On hautausmaakäyntejä. On ikävää. On läsnä. Muistuttamassa elämästä.
Kommentit
Lähetä kommentti