Miten meillä menee?

Viikonloppuna oli pitkästä aikaa tilaisuus kysyä tätä: Mitä meille kuuluu? Sulle ja mulle. Meille. Naiselle ja miehelle. Pariskunnalle. Tiimille. 

Liian harvoin meillä(kin) on aikaa olla pidemmän aikaa ihan kaksin pariskuntana. Se on se pieni vartin hetki illalla siinä välissä, kun lapset nukahtavat ja kun äiti nukahtaa. Joskus ei sitäkään. Usein siitä haaveilee, mutta arki kulkee vauhdilla ja parisuhdeajan järjestäminen vaatii, no järjestelyjä. Se vaatii muiden, meidän tapauksessa minun vanhempieni aikaa.  Se vaatii ajamista, pakkaamista, aikatauluttamista, kalenterien synkkaamista.  Muka vaivalloista. Vaivalloisinta lienee kuitenkin oman ajan tarpeen arvottaminen tarpeeksi korkealle, jotta saa järjestettyä aikaa.

Useasti nuo viikonloput ovat niin odotettuja ja haluttuja, että  niihin tulee ladattua odotuksia. Turhia odotuksia. Odotuksia siitä, että kumppani muuttuisi pariksi päiväksi suunnilleen sammakosta prinssiksi. Odotuksia, että saisi itse prinsessan kohtelua 24/7. Että kaikki olisi täydellistä, kupla ei särkyisi mistään. Ei edes heilahtaisi. Myönnän, näin on joskus käynyt. Tosiasiahan on se, että silloin vihdoin on aikaa kohdata toinen, keskustella ja juuri silloin nousee myös niitä harmituksia ja vitutuksia. Näin syntyy riita. Ja sitten morkkis, että yhteinen aika menee riidellessä. Ja kierre valmis.

Onneksi, voi onneksi, mekin olemme oppineet. Tai paremminkin minä. Kun on vuosia tarpeeksi mittarissa, yhteisiä ja omia, ei enää prinsessakohteluun kaipaa ihmeellisiä. Osataan (osaan) nauttia huomiosta, jota molemmat saavat ja antavat tasavertaisina kumppaneina, miehenä ja naisena. Äidin ja isän roolit saavat hetkeksi jäädä taka-alalle. Nekin roolit ovat tietysti läsnä, ovathan ne tärkeä osa meitä.

Tällä kertaa meidän viikonloppu järjestettiin muutaman päivän varoajalla. Ilolla otimme sen vastaan, naureskellen jännitimme miten osaamme olla odottamatta ihmeitä, avoimuudella päätimme olla stressaammatta tekemisiä. 

Miten se sitten meni? Voi, oikein hyvin. Kaupasta herkkuja, sohvalla Vain elämää, rauhallista aamua, omaa aikaa metsässä, hieman töitäkin yhdessä, Heseä ruoaksi, päiväunet, jälleen sohvalla herkuttelua, oman tahtista aamua, toinen nukkui, toinen joogasi, kirppiskierrosta ja lapset kotiin. Toinen meistä joi lasin viiniä, toinen nukahti sohvalle iltaysin jälkeen. Toinen heräsi aamulla ennen kukkoa, toinen nukkui pitkään. Pöytä katettiin kauniiksi, sytytettiin kynttilät aamupalapöytään. Meidän näköistä, just hyvää olemista.

Vuosien varrella olemme hioutuneet hitonmoiseksi tiimiksi. Siihen on kuulunut puhumaan opettelu. Sitäkin harrastimme viikonlopun aikana. Kysyimme oikeasti ääneen, että miten meillä menee? Usein sitä kertoo omia kuulumisia, lapsiperheessä ehkä pinnallisesti siinä kiireiden keskellä. Hyvin mekin tiedämme mitä kumppanille kuuluu. Mutta ei ole ollut aikaa pysähtyä pohtimaan sen tarkemmin meidän tiimin  kuulumisia. Nyt oli.

Meille kuuluu hyvää. Meillä menee hyvin. Ilman toista olisimme vähemmän. Hukassakin. Toisesta saa voimaa ja tukea. Emme tarvitse vaan haluamme. Voimme jo todeta, että kovin erilaisia olemme. Ja se on täysin ok. Emme harrasta yhdessä ja se on täysin ok. Olemme eri mieltäkin toisinaan ja sekin on täysin ok. Voimme sanoa ääneen mikä toisessa ja tekemisissään ärsyttää. Ja sekin on ok. Arvostamme toisiamme, tahdomme olla me, rakastamme. Siinähän se. Meidän parisuhde, jolle kuuluu hyvää.

Jälleen totesimme, että enemmän tätä tarvittaisiin. Aikaa päivittää meidän kuulumiset, olla vain nainen ja mies. Toisethan osaavat tämän ja käyvät treffeillä useinkin. Meillä on oppimista vielä. Niille, jotka eivät vietä ”mitä meille kuuluu?” – aikaa, suosittelen vahvasti.

Meidän perheessä nauretaan, halaillaan ja ollaan yhdessä paljon. Aikuisten viikonlopun jälkeen tunnelma on vielä astetta lämpimämpi.  Aikuisten akut on ladattu, lapsilla on ollut ihana mökkiviikonloppu. Kaikki voittivat. Suosittelen. Ja pyrin muistamaan itsekin.