Kun arki katoaa
Tänään vietetään maailman syöpäpäivää. Ja helmikuun 15.päivä vietetään kansainvälistä lasten syövän
päivää. Syöpä koskettaa meitä jokaista ainakin välillisesti. Joka kolmannelle meistä se jossain vaiheessa iskee. Aihetta ajatella.
Tänä vuonna Sylva ry on nostanut kansainvälisen lapsen syövän päivän teemaksi arjen. Sen miten lapsen sairastuessa
arki katoaa. Äärimmäisen tärkeä näkökulma.
Kun lapsi sairastuu syöpään, tilanne on kaikin puolin
absurdi. Epäreilu. Epätodellinen. Syvältä. Ja kyllä, arki katoaa. Se tavallinen
rutiineista rakentunut arki katoaa. Se tylsäkin arki, joka samanlaisena toistuu
päivästä toiseen. Se katoaa ja muuttaa muotoaan. Se rakennetaan pakon edessä uudelleen aivan
uusin, tuntemattomin palikoin. Kukin tavallaan.
Ei siihen voi varautua. Eikä pidäkään. Kenenkään. Ihminen kyllä sopeutuu, hyvinkin nopeasti. Koska ei ole vaihtoehtoja. Toinen ensin lamaantuu, toinen toimii kuin kone. Mutta jokaiselle sen eteen joutuvalle lapsen sairaudesta, sen hoidosta, sairaalasta ja eristyselämästä tulee uusi normaali. Sellainen, jossa selvitään toisinaan hetki kerrallaan, joskus saatetaan uskaltaa elää päiväkin kerrallaan.
Elämä siirtyy harrastusrumbasta, työpalavereista ja viikonloppujen
riennoista kodin ja sairaalan seinien sisälle. Ei enää koko perheen
kauppareissuja, kylpylämatkoja, saati ulkomaanmatkoja. Ei Hoplopia, ei kirjastoa,
ei koulua, ei päiväkotia, ei ainakaan ilman varotoimia. Ei sitä, ei tätä. Ei
mitään, missä on riski saada pienikin pöpö. Syöpäsairaalle lapselle pieni pöpö
ei ole pieni. Se on pahimmillaan hyvinkin paha.
Kun lapsi sairastuu syöpään alkaa eristys. Infektioeristys.
Ei Koronan määräämää paria viikkoa vaan vuosi, kaksi, joillekin jopa viisi. Oikeasti,
pahimmillaan vuosi tolkulla eristyksissä.Kohtuuttoman pitkä aika ilman normaalia arkea.
Arki. Se perusluottamuksen, ehkä tiedostamattoman, varaan
rakentunut arki. Se, jota kalenteri määrittää ja kertoo missä tulee olla.
Kiire, joka painaa. Sitä ei enää ole. Ei ole kiire. Ei ole kalenteri
paukuttamassa. Ei voi. Syöpä ei kysy, että onko aikaa. Syöpä on uusi kalenteri,
se määrittää ajankäytön. Se määrittää paikan, koti tai sairaala. Vaihtoehdot on vähissä.
Arjen kadotessa katoaa myös perusluottamus. Luottamus siihen, että kaikki
rullaa. Luottamus siihen, että elämää voi suunnitella tarkasti, että haaveet toteutuu ja kaikki vaan on
ok, se katoaa. Perusluottamus elämään katoaa. Mihin voi luottaa, jos lapsi
sairastuu vakavasti?
Olen elänyt tuon kaiken. Pystyn palaamaan aikaan
helposti vaikka vuosia on välissä. Pystyn tuntemaan kaiken sen, mitä tunsin
silloin. Tunnen sen rinnassa paineena, mielessä hermostuksena, koko kropassa.
Tunnen surun, pelon, ahdistuksen.
Muistan miten arki katosi. Tajusin sen kulkiessani Hämeenkatua. Tunsin olevani kuin elokuvassa, ihmiset vilistivät ympärillä ja minä olin kokonaisuudesta irrallinen. Seurasin vilinää ja ymmärsin. Maailmani on muuttunut. Kukaan ei tiennyt mitä kävin läpi: lapseni oli juuri saanut syöpädiagnoosin ja minua pelotti. Ympärillä pyörivä muiden arki jatkoi pyörimistään, omani oli kadonnut. Hiljalleen rakensimme uuden, tilanteen pakottaman arjen. Se ei ollut turvallinen, se oli täynnä epävarmuutta, nopeita lähtöjä sairaalaan, oksentelua, syömättömyyttä, painajaisia, takapakkeja, pelkoa. Sopeuduimme ja pärjäsimme.
Syöpähoitojen päätyttyä saimme rakentaa arjen jälleen uudelleen. Pala palalta. Lapsen kanssa. Onneksi. Sillä joka vuosi liian moni perhe joutuu rakentamaan uuden arjen ilman lasta. Jollain ihmeellisillä voimilla he sen tekevät. Se ei voi olla helppoa. Se on epäreiluinta.
Tänäänkin muistan, ja muistutan, että arki on juhlaa. Sitä se on. Turvallista, tylsääkin. Se on elämää. Sitä elämää, jonka muistamme, jota kaipaamme ja johon on hyvä ankkuroitua. Turvaan.
Kommentit
Lähetä kommentti